Tapanilan viini- ja virsiseuran perustavassa kokouksessa veisataan 31 virttä, säkeistöäkään hylkäämättä. Alakerrassa Elsa pitelee kattoa, niin kova on veisaamisen pauhu. Vaikka monta iltavirttäkin ehditään laulaa, viimeiseksi jää Paavon toivoma ehtoollisvirsi, se jossa orjan mieli katoaa ja oma puku putoaa.
Se on tässä nyt tarpeen. Ei niin että pohjimmiltaan olisin työn tai epäonnistumisen tai tautihistorioiden liekanarussa, vaan niin, että tulen käyttäneeksi kohtuuttomasti aikaa sen pohtimiseen, missä en täytä mittaa, mitä vielä pitäisi ja minkä olisin voinut tehdä toisin. Miksi en ainaisen itseni soimaamisen sijaan ottaisi hyllystä kirjaa ja lukisi runoa?
Tänään kaksinkertaisena dagen efterinä (kiitos vain Vellulle perjantaista) lasten iloisten sunnuntailounaspuheiden seasta katselen pihalle ja ajattelen, miten vähän ihmisen lopulta täytyy ja miten vähän riittää. Mistä ihmeestä se tulee, että pitäisi enemmän? Ihan totta olen nähnyt maailman jatkavan menoaan, vaikka työrästien lista sen kuin pitenee.
Ja elämä toisaalta, sehän voi loppua vaikka huomenna. Se mitä on, on tänään. Ja silti sitä, kaikessa kalpeassa katoavaisuudessaan, pitäisi pitää niin väljällä otteella, ettei se lakkaa hengittämästä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti