Pohjimmiltani olen tyhjien pintojen ihminen. Esteettisen elämyksen kannoilla kulkee käytännöllisyys. Mitä paljaampi, sitä selkeämpi. Mitä selkeämpi, sitä kauniimpi. Turvamuuriksi olen hyväksynyt vain huoneesta toiseen jatkuvien kirjahyllyjen jonon.
Mutta näkisitpä pohjoiseen antavan ikkunani eteen kiinnitetyn laudan. Pyhän Francescon, Vladimirin Jumalanäidin ja liian pienessä ruukussa sinnittelevän jukan lisäksi sille on kertynyt metsäksi saakka pystyä ja vaakaa: Kikan lohdutettavan leijonan kuva (se ihmeitä tekevä kakkonen, josta ammoin kirjoitin), Tuomaksen lukioaikainen kipsityö (Nuoruus nimeltään), kiviä kolmelta maailmankolkalta, äidin Lotta Svärd -järjestön jäsenkortti (Sisä-Suomen piirin Kivijärven paikallisosaston lääkintäjaosto), isän ylioppilaskuva, vuonna 1962 Uppsalasta lähetetty postikortti, jossa isä toivoo minun aina pysyvän Jeesuksen pikku karitsana, kaksi kuvaa kaksivuotiaasta Mikosta, uusin hampain hymyilevä kummityttö Ellen 8 vee, Reetan eskarissa muovailema Kaisa kylvyssä, tamperelaisen tehtaanpiipun rautainen pienoismalli, kaksi hiottua, kivitohtori-Martin määrittelemätöntä kivitolppaa, mitä ilmeisimmin suomalaista graniittia, tulppaanien seassa huilua soittava Nuuskamuikkunen Hemuliin rakastuneilta Emmiltä ja Johannekselta, vastasyntynyt pienenpieni Joona Lotan sylissä, tulitikkuaskiin liimattu kuva kieltä näyttävästä Mikon lapsuudenystävästä, pikku Erkka passikuville tarkoitetussa muovitaskussa ja konttausikäinen Elsa Pihkan kuonon ja hännän välissä.
Kaksivuotiaan Kaisan peittää Katrilta peritty siniharmaa kortti. Kortissa on kaistale talvisen iltapäivän violetinpunaiseksi värjäämää huonetta, jossa luimukorvainen eläin istuu suljetuin silmin höyryävän kahvikupin äärellä. Kuvan alapuolella lukee: "Ajateltuaan koko päivän hermostuttavaa asiaa kettu lepää hetken."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti