Istun aamupäivän kokouksessa, jossa jokaisella tuntuu olevan jokin iso asia, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Säästämme kokousaikaa, niin tulkitsen, mutta sivulauseen puolikkaissa putoilevat ideoinnin keskelle kuolemisen, menettämisen, tyhjän sylin ja elämänpettymyksen palat. Olemmeko lohduttomat? Emme sittenkään. Paremminkin meissä taitaa jo työmme puolesta olla kohtikatsojan vikaa.
Teemme pyhäkoulusuunnitelmaa aarteista. Hyvänen aika, onko innostavampaa. Läkähdyksiin asti muistamme harjoitteita, joissa aarrearkusta on singahtanut peili ("Sinä itse olet aarre, Jumalan silmäterä") tai peräti jämerä pyhä kirjamme Raamattu (aarre verraton). Siinäpä on nelivuotiaalle jumaluusoppineelle nenästä kaivamista.
Minun pitäisi näissä keskusteluissa olla ihan hiljaa, niin on rapissut kulta pyhän kirjan sivunreunasta. Mutta toinen paikalla olevista pastoreista sanoo: "Minä en voi mitään sille, että minua ovat vaikeissa tilanteissa lohduttaneet sana ja sakramentit." "Eihän sitä niin voi sanoa", hän lisää. "Se pitää sanoa toisin sanoin. Mutta ne ovat ne minun aarteeni."
En voi kuin uskoa. Ja kun tarkemmin ajattelen, luulen meidän lopulta tarkoittavan samaa. Mitä muuta on pyhän kirjan ja pyhien kuvien kulta kuin sitä, minkä ihminen on niihin Jumalaa parannellakseen lisännyt, sitä, mikä panee ihmisen luettelemaan itselleen tai etenkin toiselle tuomion jakeet ja elämän oppimäärän.
En enää tiedä, pitäisikö Jumalasta puhua lainkaan, ja kuitenkin puhun hänestä koko ajan. Tai puhunko Jumalasta? Enkö puhu elämästä? Mitä eroa niillä on?
Ja tämä on nyt juuri se kohta: Voiko elämästäkään puhua? Onko sen salaisuudelle sanoja? Eikö kaikki ole likiarvoa, ojentelua, pelkkää yritystä?
Muistan monta tiheää, hengästynyttä hetkeä. Jokaisen niistä on katkaissut ihmisen puhe.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti