Kuolleiden runoilijoiden seura

Istun alkuillan punakattoisessa huonessa, jonka takaseinä on samettia ja katossa kristallikruunut. Kuolleen runoilijan vaimo puhuu ranskaa, ja Ilpo Tiihonen lausuu runon, laus, laus, laus, 'raus, 'raus, 'raus. Etupulpetin pojat juovat olutta, myös se, joka on muista erillään ja kampaa tukkansa poskille. Minun laillani hän kirjoittaa rypistyneelle hotellilaskulle.

Ihmeellistä on katsella kuulijoita. Kun elävät runoilijat lausuvat kuolleen runoilijan runon, kaikki hymyilevät, nyökyttelevät. Kun elävät runoilijat lausuvat omiaan, ihan kelvollisia, kuulijat katsovat ilmastointiputkien liitoksia. Vaatii vuosikymmeniä, ehkä kuolemankin, ennen kuin tutut käyvät riittävän tutuiksi. Runo on kuin laulu, joka ei ensi kuulemalta tunnu missään, korkeintaan puhkaisee pinnan.

Runoilijoita ovat ne, jotka kehtaavat. Jotka kehtaavat vähän vähemmän, kirjoittavat proosaa. Itsekriittisyyteensä sulkeutuneet pöytälaatikkokirjailijat ryhtyvät toimittajiksi. He arvostelevat työkseen niitä, jollaisia haluaisivat olla, ja kiittävät luojaansa, etteivät ole.

Kuolleista runoilijoista puhutaan siksi, ettei kukaan muista heitä enää. Rakastamme eniten niitä, jotka olemme jo unohtaneet.

Millainen iättömyys, kun Johanna kaappaa minut syliin hetkeä myöhemmin Rautatieasemalla. Lähde mulle äidiksi baariin, pyytää hän, ja liityn joukkoon. Mietin voimavirtoja, jotka liikkuvat ihmisestä toiseen, salaista loistetta niin kuin tästä Johannasta, minua paljon nuoremmasta, harvoin nähdystä mutta aina yhtä kirkkaasta. Ikään kuin haavasta vuotaisi vahvinta elämännestettä, ja juuri ne, jotka ovat pintaa vailla, aistisivat toisistaan myös syvällä kudosten sisällä kulkevien suonten sykkeen.

Pappeja ja kirkonnaisia on baarissa enemmänkin, teiniäitinä olisin kai juuri ja juuri voinut synnyttää heidät kaikki, Karia lukuun ottamatta. Siksi tuntuu niin merkilliseltä, kun Mikko aamukahvipöydässä alkaa puhua iästä. Mitä se on? Voiko sitä todella mitata ja jos voi, pitääkö minun uskoa, että nimenomaan aika on sen määre?

Ei, Mikkokin antaa toisen vaihtoehdon: ihon. Me olemme vanhoja, sanoo hän, ja mittaa iän ihon, tai oikeastaan Outi Mäenpään ihon, kimmoisuudessa. Sekin tuntuu minusta kohtuuttomalta. Päinvastoin, minussa on kuihtuvan ihoni alla tallella jokainen mennyt ikä, ja enkö vain nykyisen rinnalla kuljeta myös kaistaleita tulevista vuosista, hidasta, vastahankaista suostumista siihen, että vähä vähältä kulun niin loppuun, ettei muilla ole minussa muuta kuin sietämistä.

Mutta ennen aamukahvia istun puolen yön jälkeen Jaakon ja Mikon kanssa junassa matkalla Mosaan. Pojat puhuvat iltansa kulkua hajanaisin sanoin, Musta jää -elokuva on raastanut Mikon mieltä. Milloin en sano muuta, kuljeksii ajatukseni Amalfin rannikolla. Capri on täynnään Portofinon kukkuloiden kivettyjä polkuja, on Tiina kertonut alkuillasta. Meri puolestaan on Genovanlahdellakin niin kirkas, ettei pokkarikameran linssi saa sitä erottumaan taivaasta.