Kimmo käskee katsoa Ylen Areenalta Härkää sarvista -ohjelman, jossa Jyrki Kovaleff on puhunut eturauhassyövästään. Me katsomme. Tutulta kuulostaa, niin tutulta, että vaikka Mikon tilanne on kovin toinen kuin sytostaattihoidossa kärvistelevän Kovaleffin, pääsee Mikolta pitkästä aikaa itku.
Ihan niin kuin Kovaleff sanoo: "Kun kuljen eteisessä peilin ohi ja näen itseni, kysyy peilikuva, vieläkö sitä pitää itkeä, ja minä vastaan, että pitää!"
Vaikka isä Arseni, ikonisetä, on ohjelmassa ihan paikallaan, hänen kuolemanjälkeisellä elämällä lohdutteluansa vakuuttavampi on Kovaleffin oma kokemus elämästä ja kuolemasta. "Olen elämäni aikana kuollut jo monta kertaa ja taas herännyt elämään. Ei tämä sen kummallisempaa ole."
Mutta tämän tunnistan niin tarkkaan, niin tarkkaan: kaikki olemme mahdollisia vainajia. Isä Arseni lupaa siunata Kovaleffin, "jos sattuu elämään pitempään". Minäkin olen luvannut pukea ja peitellä Mikon arkkuun, jos vain olen itse elossa. Enempää ei auta luvata eikä sen tiukemmin roikkua siinä mitä vielä aikoo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti