Isä ja minä

Mikossa on hämmentävän voimakas isän menettämisen pelko. Itse en muista sellaista koskaan isän eläessä tunteneeni. Minulle isä ei ollut lempeän rakkauden lähde, vaan vaativa suuntaviitta. Vasta hänen kuoltuaan uskalsin ottaa häneltä vastaan sitä, mitä hän oli pitkään yrittänyt antaa.

Millainen isä Mikko itse on? Millainen äiti olen minä? Miten lapsemme toipuvat siitä, että joutuvat menettämään meidät monta kertaa?

Ja toisaalta, onko ero aina menettäminen? Monessa perheessä isä tai äiti jää toisen voimakkuuden varjoon. Eivätkö omatkin lapseni saaneet ihan toisenlaisen isän vasta eromme jälkeen? Ja minä itse, olisinko tällainen äiti kuin olen ilman että olisin kokenut sen kaiken?

Lapset joutuvat kantamaan myös vanhempiensa välisen ristiriidan, asuvatpa vanhemmat yhdessä tai erillään. Lapset ovat se väärä osoite, johon puolisoon kohdistuva tunne pahemman pelossa tai paremman puutteessa postitetaan. Kiivas ei ehkä kiivailisi, jos saisi, mitä tarvitsee. Poissaoleva saattaisi olla läsnä, kun tuntisi tulevansa nähdyksi kokonaisena. Vallanomija antaisi varmasti omastaan, jos tuntisi olonsa turvalliseksi.

Milloin vanhemmista kasvaa lapsen silmissä yksilöitä? Vasta silloinko, kun alkaa oivaltaa, mitä heiltä on saanut tai jäänyt saamatta? Vasta menettämisen hetkelläkö huomaa, mistä korvaamattomasta joutuu luopumaan ja miten toisenlaista elämä tulee olemaan ilman sitä?

Ei, Mikko, ei sellaista menetä, minkä on kerran saanut. Sen kantaa mukanaan aina. Sinulla ovat kaikki ne eleentarkat muistikuvat, yhdessä katsotut maisemat ja kaikki se rakkaus, jopa vähän yli. Eivät sinun lapsesikaan ole menettäneet sitä, mikä on ollut. Mikä ikinä viha tai suru heitä on koulinut ehjän elämän illusion raunioilta, on se tehnyt sen juuri siksi, että heillä on, mitä surra.

Kirkkaimmin ihminen näkyy jossakin ihan pienessä, jossakin, missä on yhtä aikaa kovasti häntä itseään ja sitä, mitä minussa ei ole lainkaan, ja näiden kahden välisessä hymyilemään pistävässä leikkauskohdassa. Niin kuin Mikossa tänään, kun hän monin sekavin tuntein, selkä edelleen ahdistavan oireilevana, salkku tekemättömiä töitä täynnä nousee junaan Tikkurilassa ja soittaessaan sanoo: "Tässä eteisessä Suomen kartan edessä joudun huomaamaan, etten sittenkään hahmota etäisyyksiä oikein. Että Pihtipudas on noin kaukana vaikkapa Saarijärvestä, Lapinlahteakin pohjoisempana."

Minulle tulee siitä mieleen maantieteellinen, ainoa peli, jota isä suostui fortunan lisäksi pelaamaan. Osallistujat tarvitsivat vain kynän ja paperia, ja sitten päätettiin kirjain. Se voitti, joka ehti määräajassa kirjoittaa eniten sillä kirjaimella alkavia Suomen paikkakuntia. Lapset saivat helpotusta ajassa, mutta mitäpä lisäminuuteista oli hyötyä, niin nopeasti oli Kuopiot ja Kempeleet kirjoitettu. Peräkylät tuntevalta isältä meni paperista toinenkin puoli.

Ihmekö siis, että kun isän kattoon saakka yltävää kirjastoa jaettiin, olin ehdottoman kiinnostunut vain kahdesta kirjasta, niistäkin vain siksi, että niiden selät ja nimet olivat syöpyneet kasvuvuosien muistiin. Toinen oli Huizingan Keskiajan syksy, jota en ole sen saatuanikaan lukenut, toinen Irja Sallan Isä ja minä. Sen luin jo 10-vuotiaana, juuri muuta ymmärtämättä kuin sen, että kansikuvassa Tyko Sallinen katsoo kädet taskuissa rennosti kameraan ja hänen tyttärensä Taju työntää totisena, turvaa hakien, kätensä isän kainaloon.