Luostarin hiljainen puutarha

Sisäänkäynti voi pihassamme olla ahdas kuin taivasten valtakunnassa, ja se, mikä aukeaa tiheäksi päässeen omenapuun oksien alta, voi olla pientä ja vasta alullaan, mutta piirrän sen silti mielessäni näin:

Talon vieressä, olohuoneen ikkunoiden alla on auringonpalvojan ja kesäisen kahvikupin juojan piha, keskipäivällä paahteinen mutta jo kohta naapurin koivujen katveessa. Sitä reunustavat korallikanukan punaiset oksat, Espoon korkeimmalta mäeltä muuttaneet jaloangervot, pionit ja särkyneetsydämet. Istutusten lomasta kulkee pikkutalvion ja suikeroalpin pehmentämä kivipolku purppuraheisiangervon ja Mustialan hortensian ohi villiviinin ja kelasköynnöksen peittämään pergolaan, jonka vasemmalla kupeella nostaa harsoaan röyhytatar, oikealla töyhtöangervo ja häpeämättömän keltainen loistoalpi. Missä tilaa on, kukkivien sekaan työntävät juuriaan tuoksuvaiset yrtit, oregano, minttu, iisoppi.

Kivipolku pergolalta omenapuulle leviää pieneksi morsiusangervon reunustamaksi aukioksi, ja kaarevien polkujen varteen rakentuu vuosien mittaan hitaita, nopealle silmäykselle suostumattomia yksityiskohtia, uumoillen aukeavia merkityksiä. Jossakin nousee valerianan valkoinen pilvi. Varjorikko seisoo laakean vesiastian vieressä. Omenapuu tiputtaa lehden veteen.

Parasta on iltaisin, kun kivissä on vielä päivän lämpöä ja ilma sakenee kaiken lahoavan ja kasvavan kiihdyttävästä lemusta. Jos silloin kävelee yksin lyhyen polun pergolan siimekseen ja malttaa olla sytyttämättä pienintäkään liekkiä, erottaa kivelle kiivenneen kiiltomadon kutsun.

Sellaisina iltoina lamput valaisevat vain kohtansa, eivät enempää. Se, mihin päivänvalossa olisi pitänyt ryhtyä, on nyt juuri niin kuin pitää.

Kolmanneksi viimeinen päivä

Pidä yllä myönteistä ilmapiiriä, sanoo yksi. Kerro asia niin kuin minä sen koin, pyytää toinen. Välillä en ymmärrä mitään, mitä kirjoitat, kertoo kolmas. Ilmanko olen väistellyt koneen ääreen istahtamista näinä tuulisina, sateisina iltoina, joina mieleni on kuljeksinut kaikkinaisten avaruuksien laitaa.

Sata kertaa olen miettinyt, millainen minun pitäisi olla ja mihin minusta näillä eväin on. Myötäilystä ja puolitotuuksista olen saanut kyllikseni enkä suostu siihen, että sellaisiin ryhtymistä sanotaan sivistyneisyydeksi tai vähintään hyvätapaisuudeksi.

Väärinkäsityksistä hämmentävin koskee Mikon tautia. Muutamakin ihminen on päivitellyt, miten Mikko valitsi mieluummin kuoleman kuin kyvyttömyyden, kun kieltäytyi potenssin vievästä leikkauksesta. Eihän se niin ollut. Mikko valitsi kahdesta saman tuloksen antavasta hoitomuodosta itsensä kannalta vähemmän traumaattisen, urologin veitsen sijaan syöpälääkärin hoidon. Urologinkin mielestä Gleason 9 tarkoittaa huonoa ennustetta. Hyvää ennustetta ei kyennyt tarjoamaan kumpikaan hoito.

Potenssi puolestaan oli enemmän Mikon murhe kuin minun. "Pelkäsit Kaisan hylkäävän, jos et enää kykene", arveli joku. Mitä vielä. Sellainen voima kuin eroottinen elämä onkin, olin suorapuheisesti, omien varhaisten vaihdevuosieni koulimana sanonut, että mikä tulee, siihen lupaan kanssasi sopeutua. Mikään ei syö yhteistä hyvää niin kuin riittämättömyyden tunne.

Minusta Mikon tuska oli miehisen identiteetin menettämisen tuskaa, sitä, mitä naiset ovat saaneet itkeä poistettujen rintojensa ja kohtujensa perään, vaikkei niiden menetystä voi koskaan verrata siihen, mistä piuhat katkovaan eturauhasleikkaukseen tai varsinkin hormonipistoshoitoon joutuvat miehet luopuvat. Mikä on paikalleen hyytyneen miehen kykynsä perään huudellessa, mutta mieti sitä, jolle se on osa koko elämisen toivoa ja voimaa.

Vuoden kolmanneksi viimeisenä päivänä selaan ensi vuoden kalenteria yhdellä huolimattomalla liikkeellä. Kokouksia, matkoja, juhlia, lyijykynäviivaa siellä täällä: oliskohan tässä lomaa? Yksikään merkintä ei sido minua mihinkään niin kuin se lyijykynän haalea viiva.

Harmittoman hyväntuulinen

Nytpä kirjoitan harmittoman hyväntuulisen pätkän, sanoo Mikko. Sellaiseen on hänen sieluntilassaan nyt aihetta.

Hienoa, sanon minä. Minun tekisi mieli kirjoittaa ihan toisenlainen.

Pitkästä aikaa olen valvoskellut yöllä, kävellyt hämärissä portaissa, katsonut sateen pieksemälle pihalle. Tiheään tapahtumisen verkkoon on revennyt ammottava aukko, jonka reunoilla olen sinnitellyt. Pohjalla on kumottanut täysin mahdolliselta näyttävä tulevaisuus: Mikkoa ei ole, lapset ovat lentäneet tahoilleen, ranteet eivät parane, en jaksa enää kirjoittaa, verisuoni katkeaa päässä, en pysty enää puhumaan, turvarakenteet eivät kanna.

Illalla ennen nukahtamista Mikko on sanonut: En varmaan elä pitkään. Hän on sanonut sen kevyesti, siihen tapaan kuin puhutaan työnantajasta, jonka palveluksessa ei aiota olla eläkevuosiin. Sen ei pitäisi hätkähdyttää minua, niin paljon olen puhunut samaa itsestäni. Nyt yön pimeässä katselen puiden tyhjiä oksia ja mietin, mitä minulla sitten on ja osaanko lopulta koskaan kerätä itseeni rakennusaineita silloin, kun jotakin olisi.

Vaikka minun on kuopuksena sanottu saaneen kaiken ja vähän yli, välillä minusta tuntuu kuin en olisi koskaan osannut ottaa mitään vastaan. Tarjolla on ollut ja olen sitä ahnehtinutkin, haronut yhtä jos toista, mutta mitä siitä on jäänyt? Kaikki tuntuu vain huljuneen lävitseni ja painaneen ikävöimään jättävän jäljen.

Perimmäisessä yksinäisyydessäni ei ole pelkkää ulkopuolisuutta. Siinä on myös kyvyttömyyttä kerätä voimakseen sitä, mitä saa. Ennemmin hion tarttumapintaa sileämmäksi kuin syvennän sen uurteita, jotta mahtuisi enemmän. Kuvittelen, että pitää tulla toimeen ilman tai että muut tarvitsevat vielä enemmän. Minulla ei ole oikeutta saada, ajattelen. Minun pitää olla se, joka antaa.

Eikä tietenkään ole kyse siitä, ettei olisi oikeutta saada, vaan siitä, etten uskalla olla se, joka on ilman ja jolle annetaan. En usko, että olisi ketään antamassa. Öisessä painajaisessani kaikki ovat vain käsi ojossa tyhjästäni nyhtämässä.

Kun illalla ahtaudumme Tapanilan elävän adventtikalenterin luukulle mansardikattoisen talon patiolle meksikolaisjoulun valoihin ja jytkeeseen, tunnen syyllisyyttä siitä, että kaikki pihaan tulleet eivät mahdu valojen piiriin. Muut paraatipaikalle yltäneet nauttivat osastaan, mutta minä soimaan itseäni, kun olen tunkenut tieni siihen, mihin joku toinen olisi halunnut päästä.

Monessa asiassa olen valinnut ja saanut kadehdittavan hyvän osan. Miksi ihmeessä se ei voi tehdä sydäntäni kylläiseksi? Miten tasaisen vakaa on lohduttomuus, jota olen kantanut itsessäni aina, se itsesääliksikin mainittu, joka saa minut mieluummin itkemään kuin nauramaan silloin, kun saan siitä ohikiitävän loman.

Olen niitä, jotka tuntevat olevansa olemassa, kun järkytys vavisuttaa pielet. Sellaisesta voi nauttia vain se, joka seisoo niin tukevasti, että pielistä on vapisemaan. Ja kuitenkin jykevänkin rakennelman takana voi olla jättömaa, rakentamaton tilkku ja hoitamaton piennar jossa villiintyy milloin mikin vääräoppinen omia teitään luontooni ryöstäytynyt ja jolle heitetään hujan hajan erinäisten yritysten jäänteet.

Kun viime yönä sitä tonttia mittasin, ihmettelin sen saviperää. Vasta hautako sen paaluttaa.

Paprikainen voileipä

Ja vielä edelliseen: Siis lohdutus niin kuin lapsuudesta tuttu sävel tai sanapari, tuoksu, maisema tai maku. Jumala lohduttaa olemalla sama, siis nostalgialla. Siksi en ole mikään vakaumuksellinen uskoja, ennemminkin tunteellinen taantuja. Mikään ei ole niin elämän peruskertomuksia kuin Iisraelin lapset erämaassa napisemassa eikä mikään tunnu niin komealta kuin Kaislameri, joka vyöryttää vetensä seiniksi Iisraelin lasten kävellä pohjaa pitkin. Kaiken maailman pakanalähetyksestä on jäänyt minuun onnellista, kotikutoista ompeluseurahenkeä, sellaista, jossa lapset katsovat ovenraosta ja toivovat, etteivät puikkojaan kilisyttävät rouvat mieltä ylentävää kirjaa kuunnellessaan söisi kaikkia paprikavoileipiä, harvoin nähtyjä herkkuja.

Enkö ikinä

Enkö ikinä lakkaa miettimästä Jumalaa. Minulle tulivat nimittäin mieleen ne, jotka ovat jonkin armottoman elämänkäänteen yhteydessä menettäneet uskonsa Jumalaan. Jumalaan on voinut uskoa, kun kaikki on hyvin. Jos Jumala sen sijaan näyttää sallivan pahan, häneen ei enää voi uskoa. Jumalaan uskotaan, mikäli hän on sen arvoinen. Jos hän osoittautuu turhaksi tai ikäväksi, häneen lakataan uskomasta.

Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista. Sitä varmemmin kuin Jumala on ihmispään tuote, sitä itsestäänselvemmin hän on olemassa täyttääkseen paikan, jonka ihminen on hänelle osoittanut. Hänen työnään on siunata ja suojella ja antaa hyvää.

Sitä en voi käsittää, miksi Jumala olisi vastuussa siitä, mitä ihmiset tekevät. Ehkä olen vieraantunut luomisen opista ja siitä, että valuviat lapsissa ovat aina vanhempien vika. Jumalako se panee ihmiset toisiaan moittimaan ja vaatimaan kohtuuttomia, tappamaan ja nylkemään elävältä ja päälle vielä hurskastelemaan? Jumalastako olisi sanomaan, miksi maailma on tai miksi minä olen tai miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat?

Minulle Jumala ei ole hyvän vartija eikä elämänkäänteiden selitys. Minulle Jumala on lohdutus. Olkoon halpa tai hatara, mitä siitä. Minulle se tarpeen tullen riittää.

Kirjan kannet kiinni

Minua voi lukea kuin avointa kirjaa, ovat lähelläni eläneet sanoneet. Tyhmäkin erottaa jo kohta, milloin voin huonosti ja milloin kaikki on hyvin. En ole oppinut säällisen käytöksen monimutkaisia mutta sisintä suojelevia lakeja. Lopulta en ole oppinut edes, miksi sisintään on suojeltava. Siltä, mikä sisintäni on satuttanut, en olisi voinut suojautua sulkeutumalla.

Jonkun mielestä sisintään on suojeltava siksi, että sitä, mitä paljastan, voidaan käyttää minua vastaan. Useamman kerran on joku hyvän illan jälkeen laittanut viestiä: nolottaa, taisin puhua liikaa. Harva pyytää anteeksi sitä, ettei ole antanut mitään itsestään.

Onko avoimuuden pelko naurunalaiseksi joutumisen pelkoa? Millaista avoimuutta voidaan ylipäänsä käyttää minua vastaan? Jos kerron, mitä pelkään tai ketä rakastan tai miten haavani vuotaa, voivat ne, joiden mielestä moiset pelot ovat turhia, rakkauteni harhaa tai haavani itse tehty, puhua keskenään, että kuulitko, luitko, siellä se nyt on jotakin olevinaan. Sellaisessa minä kuulen silkan kateuden äänen enkä jaksa ottaa sitä vakavasti.

Avoimuuden vaara on ylilyönti, virhearvio. Kun päästää toiset katsomaan tunteensa tai ajatuksensa raakileita, joutuu jo kohta selittämään, etten tarkoittanut ihan niin ja huomasitko myös, mihin lopulta päädyin. Ja toisaalta, miten suoraan moni sulkeutunut vaikenija ilmaisee tunteitaan, vaikka ei sano sanaakaan.

Pahansuopaa puhetta on kaikkialla. Siltä ei säästy itseään suojaamalla. Itseään suojaamalla ei lopulta säästy kuin läheisyydeltä. Jonkun on ensin uskallettava olla paljas. Missä näytetään vapaasti, millaisia ollaan, karisevat kuoret muiltakin. Ai sinäkin olet kokenut noin! Minä kun aina luulin, ettei teillä koskaan! Ajatella jos olisin aiemmin tiennyt etten ole ainoa!

Parhaat hetket toisten kanssa ovat ne, joissa lakataan suorittamasta ja pätemästä ja kaivamasta lasten kuvia lompakosta ja näytetään vain, mikä on haurasta, missä petyin ja mistä vielä uneksin. Panssarit pitävät ehkä pystyssä, mutta kuka seistä jaksaa? Niillä, jotka saavat nojata toisiinsa, on paljon lämpimämpi.

Ikkuna pohjoiseen

Pohjimmiltani olen tyhjien pintojen ihminen. Esteettisen elämyksen kannoilla kulkee käytännöllisyys. Mitä paljaampi, sitä selkeämpi. Mitä selkeämpi, sitä kauniimpi. Turvamuuriksi olen hyväksynyt vain huoneesta toiseen jatkuvien kirjahyllyjen jonon.

Mutta näkisitpä pohjoiseen antavan ikkunani eteen kiinnitetyn laudan. Pyhän Francescon, Vladimirin Jumalanäidin ja liian pienessä ruukussa sinnittelevän jukan lisäksi sille on kertynyt metsäksi saakka pystyä ja vaakaa: Kikan lohdutettavan leijonan kuva (se ihmeitä tekevä kakkonen, josta ammoin kirjoitin), Tuomaksen lukioaikainen kipsityö (Nuoruus nimeltään), kiviä kolmelta maailmankolkalta, äidin Lotta Svärd -järjestön jäsenkortti (Sisä-Suomen piirin Kivijärven paikallisosaston lääkintäjaosto), isän ylioppilaskuva, vuonna 1962 Uppsalasta lähetetty postikortti, jossa isä toivoo minun aina pysyvän Jeesuksen pikku karitsana, kaksi kuvaa kaksivuotiaasta Mikosta, uusin hampain hymyilevä kummityttö Ellen 8 vee, Reetan eskarissa muovailema Kaisa kylvyssä, tamperelaisen tehtaanpiipun rautainen pienoismalli, kaksi hiottua, kivitohtori-Martin määrittelemätöntä kivitolppaa, mitä ilmeisimmin suomalaista graniittia, tulppaanien seassa huilua soittava Nuuskamuikkunen Hemuliin rakastuneilta Emmiltä ja Johannekselta, vastasyntynyt pienenpieni Joona Lotan sylissä, tulitikkuaskiin liimattu kuva kieltä näyttävästä Mikon lapsuudenystävästä, pikku Erkka passikuville tarkoitetussa muovitaskussa ja konttausikäinen Elsa Pihkan kuonon ja hännän välissä.

Kaksivuotiaan Kaisan peittää Katrilta peritty siniharmaa kortti. Kortissa on kaistale talvisen iltapäivän violetinpunaiseksi värjäämää huonetta, jossa luimukorvainen eläin istuu suljetuin silmin höyryävän kahvikupin äärellä. Kuvan alapuolella lukee: "Ajateltuaan koko päivän hermostuttavaa asiaa kettu lepää hetken."

Elämämme ihanin päivä

Ulkona on niin pimeä, etteivät hämäräkytkimeen liitetyt pihavalot sammu päivälläkään. Mutta Mikko on opetellut nuorison jytkemusiikkia. Aloitamme päivän PMMP:llä: "Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä. Ajetaan hiljempaa."

Piuhoja

Simon läksiäisissä on tautitovereita.
John: "Miten voit?"
Mikko: "Kohtalaisesti. Entä itse?"
John: "Kohtalaisesti."
Ja naurua päälle.

Vielä römäkämpi on nauru kalpeaksi käyneen mutta iloisen kettuutensa täysin säilyttäneen Jaakon kanssa.
Jaakko: "Joko valitsit hoidon?"
Mikko: "Valitsin. Ei leikata."
Jaakko: "Hyvä! Ei minuakaan. Ei piuhoja poikki, ikinä!"

Gleasoneitaan Jaakko ei muista, mutta aggressiiviseksi ja levinneeksi hänen tautiaan on mainittu. Siinä hän seisoo ja näyttää, missä etäpesäkkeitä pitäisi olla, vaikkei niistä ole seurannut mitään. Sädehoidosta on nyt kuusi vuotta aikaa.

Tällaista jos jotakin on vertaistuki.

Ulkopuolelta on helppo sanoa, ettei piuhoilla niin väliä. "Hyvä ruoka ja juoma menevät tässä iässä seksin edelle", sanoi hoitopäätöstä tehdessä yksi. "Leikkaamatta jättäminen on vapaaehtoinen itsemurha", väitti toinen.

Piuhojen vierestä puhumme myös kotona, kun Ilkka tulee istumaan iltaa. Minua hävettää sukupuoleni puolesta kaikki torjuva kykenemättömyys läheisyyteen, vaikka tiedän, että elämä on monimutkainen ja epäreilu leikki. Nuori mies saa kärttämistään kärttää ja kun nainen lopulta nelissäkymmenissä innostuu, miehen kone alkaa yskiä.

Vai juuri siksikö siitä tulee silloin parasta?

Isä ja minä

Mikossa on hämmentävän voimakas isän menettämisen pelko. Itse en muista sellaista koskaan isän eläessä tunteneeni. Minulle isä ei ollut lempeän rakkauden lähde, vaan vaativa suuntaviitta. Vasta hänen kuoltuaan uskalsin ottaa häneltä vastaan sitä, mitä hän oli pitkään yrittänyt antaa.

Millainen isä Mikko itse on? Millainen äiti olen minä? Miten lapsemme toipuvat siitä, että joutuvat menettämään meidät monta kertaa?

Ja toisaalta, onko ero aina menettäminen? Monessa perheessä isä tai äiti jää toisen voimakkuuden varjoon. Eivätkö omatkin lapseni saaneet ihan toisenlaisen isän vasta eromme jälkeen? Ja minä itse, olisinko tällainen äiti kuin olen ilman että olisin kokenut sen kaiken?

Lapset joutuvat kantamaan myös vanhempiensa välisen ristiriidan, asuvatpa vanhemmat yhdessä tai erillään. Lapset ovat se väärä osoite, johon puolisoon kohdistuva tunne pahemman pelossa tai paremman puutteessa postitetaan. Kiivas ei ehkä kiivailisi, jos saisi, mitä tarvitsee. Poissaoleva saattaisi olla läsnä, kun tuntisi tulevansa nähdyksi kokonaisena. Vallanomija antaisi varmasti omastaan, jos tuntisi olonsa turvalliseksi.

Milloin vanhemmista kasvaa lapsen silmissä yksilöitä? Vasta silloinko, kun alkaa oivaltaa, mitä heiltä on saanut tai jäänyt saamatta? Vasta menettämisen hetkelläkö huomaa, mistä korvaamattomasta joutuu luopumaan ja miten toisenlaista elämä tulee olemaan ilman sitä?

Ei, Mikko, ei sellaista menetä, minkä on kerran saanut. Sen kantaa mukanaan aina. Sinulla ovat kaikki ne eleentarkat muistikuvat, yhdessä katsotut maisemat ja kaikki se rakkaus, jopa vähän yli. Eivät sinun lapsesikaan ole menettäneet sitä, mikä on ollut. Mikä ikinä viha tai suru heitä on koulinut ehjän elämän illusion raunioilta, on se tehnyt sen juuri siksi, että heillä on, mitä surra.

Kirkkaimmin ihminen näkyy jossakin ihan pienessä, jossakin, missä on yhtä aikaa kovasti häntä itseään ja sitä, mitä minussa ei ole lainkaan, ja näiden kahden välisessä hymyilemään pistävässä leikkauskohdassa. Niin kuin Mikossa tänään, kun hän monin sekavin tuntein, selkä edelleen ahdistavan oireilevana, salkku tekemättömiä töitä täynnä nousee junaan Tikkurilassa ja soittaessaan sanoo: "Tässä eteisessä Suomen kartan edessä joudun huomaamaan, etten sittenkään hahmota etäisyyksiä oikein. Että Pihtipudas on noin kaukana vaikkapa Saarijärvestä, Lapinlahteakin pohjoisempana."

Minulle tulee siitä mieleen maantieteellinen, ainoa peli, jota isä suostui fortunan lisäksi pelaamaan. Osallistujat tarvitsivat vain kynän ja paperia, ja sitten päätettiin kirjain. Se voitti, joka ehti määräajassa kirjoittaa eniten sillä kirjaimella alkavia Suomen paikkakuntia. Lapset saivat helpotusta ajassa, mutta mitäpä lisäminuuteista oli hyötyä, niin nopeasti oli Kuopiot ja Kempeleet kirjoitettu. Peräkylät tuntevalta isältä meni paperista toinenkin puoli.

Ihmekö siis, että kun isän kattoon saakka yltävää kirjastoa jaettiin, olin ehdottoman kiinnostunut vain kahdesta kirjasta, niistäkin vain siksi, että niiden selät ja nimet olivat syöpyneet kasvuvuosien muistiin. Toinen oli Huizingan Keskiajan syksy, jota en ole sen saatuanikaan lukenut, toinen Irja Sallan Isä ja minä. Sen luin jo 10-vuotiaana, juuri muuta ymmärtämättä kuin sen, että kansikuvassa Tyko Sallinen katsoo kädet taskuissa rennosti kameraan ja hänen tyttärensä Taju työntää totisena, turvaa hakien, kätensä isän kainaloon.

Taudinkuva

Mutta mikä on taudin kuva? Televisiokameraa varten siloiteltu Kovaleffin poski piirtää sen niin, että tekee mieli kysyä lisää. Vielä viikko sitten, sytostaattipäivän jälkeen, hän on ollut kitalaki ja kurkunpää tohjona ja nivuset myrkystä tulessa niin, ettei ole uskonut selviävänsä sen yli. Studiossa hän istuu kuitenkin kuin ei olisi välillä helvetissä käynytkään.

Hänen palliltaan katsoen tasaisen onnellinen arkemme perustuu ainakin minun osaltani mitättömältä näyttävään liikkeeseen: työnnän ajatuksistani Gleason yhdeksikön kuin olisi mahdollista vain syödä nappi hormonia iltaisin ja herätä joka aamu entisessä kunnossa.

Ajattelemmeko samalla tavalla, kun sädehoidot alkavat? Tai kun hormonihoito etenee? Mitä ortopedi sanoo selästä, kun Mikko maanantaina menee sopimaan polven jatkohoidosta? Jos selässä on metastaasi, muuttaako se hoitosuunnitelmaa?

Tällainen on taudin kuva: Gleason seiskaa ylemmät gleasonit tietävät huonoa ennustetta. Huono ennuste taas tarkoittaa todennäköisyyttä, että tauti leviää. Leviävä tauti tekee etäpesäkkeitä imusolmukkeiiin ja luustoon. Etäpesäkkeet pakottavat järeämpiin aseisiin, kuten sytostaatteihin. Sytostaatteja annetaan siksi, että ne tappavat syöpäsoluja.

Mutta mikä on se kohta, jossa taudin hoito muuttuu viivytystaisteluksi? Onko niin, että Gleason yhdeksäinen ei millään hoidolla ole parannettavissa kokonaan? Vai niin, että parantuminen riippuu yksilöllisestä hoitovasteesta? Onko Mikon hoito jo nyt viivytystaistelua?

Vaikka kumpikin tiedämme, ettei tässä auta kuin odottaa ja katsoa, lääkepurkkien ja aukiratkeavien kitalakien tarinaa kuunnellessa tulee tarve tietää enemmän. Huomenna Mikolla on juuri sellainen päivä, kun hän lähtee Tuijan ja Erkin seuraksi Tampereelle kuulemaan Erkin keuhkosta otetun koepalan tulokset.

Toistaiseksi elävä ihminen

Kimmo käskee katsoa Ylen Areenalta Härkää sarvista -ohjelman, jossa Jyrki Kovaleff on puhunut eturauhassyövästään. Me katsomme. Tutulta kuulostaa, niin tutulta, että vaikka Mikon tilanne on kovin toinen kuin sytostaattihoidossa kärvistelevän Kovaleffin, pääsee Mikolta pitkästä aikaa itku.

Ihan niin kuin Kovaleff sanoo: "Kun kuljen eteisessä peilin ohi ja näen itseni, kysyy peilikuva, vieläkö sitä pitää itkeä, ja minä vastaan, että pitää!"

Vaikka isä Arseni, ikonisetä, on ohjelmassa ihan paikallaan, hänen kuolemanjälkeisellä elämällä lohdutteluansa vakuuttavampi on Kovaleffin oma kokemus elämästä ja kuolemasta. "Olen elämäni aikana kuollut jo monta kertaa ja taas herännyt elämään. Ei tämä sen kummallisempaa ole."

Mutta tämän tunnistan niin tarkkaan, niin tarkkaan: kaikki olemme mahdollisia vainajia. Isä Arseni lupaa siunata Kovaleffin, "jos sattuu elämään pitempään". Minäkin olen luvannut pukea ja peitellä Mikon arkkuun, jos vain olen itse elossa. Enempää ei auta luvata eikä sen tiukemmin roikkua siinä mitä vielä aikoo.

Kuolleiden runoilijoiden seura

Istun alkuillan punakattoisessa huonessa, jonka takaseinä on samettia ja katossa kristallikruunut. Kuolleen runoilijan vaimo puhuu ranskaa, ja Ilpo Tiihonen lausuu runon, laus, laus, laus, 'raus, 'raus, 'raus. Etupulpetin pojat juovat olutta, myös se, joka on muista erillään ja kampaa tukkansa poskille. Minun laillani hän kirjoittaa rypistyneelle hotellilaskulle.

Ihmeellistä on katsella kuulijoita. Kun elävät runoilijat lausuvat kuolleen runoilijan runon, kaikki hymyilevät, nyökyttelevät. Kun elävät runoilijat lausuvat omiaan, ihan kelvollisia, kuulijat katsovat ilmastointiputkien liitoksia. Vaatii vuosikymmeniä, ehkä kuolemankin, ennen kuin tutut käyvät riittävän tutuiksi. Runo on kuin laulu, joka ei ensi kuulemalta tunnu missään, korkeintaan puhkaisee pinnan.

Runoilijoita ovat ne, jotka kehtaavat. Jotka kehtaavat vähän vähemmän, kirjoittavat proosaa. Itsekriittisyyteensä sulkeutuneet pöytälaatikkokirjailijat ryhtyvät toimittajiksi. He arvostelevat työkseen niitä, jollaisia haluaisivat olla, ja kiittävät luojaansa, etteivät ole.

Kuolleista runoilijoista puhutaan siksi, ettei kukaan muista heitä enää. Rakastamme eniten niitä, jotka olemme jo unohtaneet.

Millainen iättömyys, kun Johanna kaappaa minut syliin hetkeä myöhemmin Rautatieasemalla. Lähde mulle äidiksi baariin, pyytää hän, ja liityn joukkoon. Mietin voimavirtoja, jotka liikkuvat ihmisestä toiseen, salaista loistetta niin kuin tästä Johannasta, minua paljon nuoremmasta, harvoin nähdystä mutta aina yhtä kirkkaasta. Ikään kuin haavasta vuotaisi vahvinta elämännestettä, ja juuri ne, jotka ovat pintaa vailla, aistisivat toisistaan myös syvällä kudosten sisällä kulkevien suonten sykkeen.

Pappeja ja kirkonnaisia on baarissa enemmänkin, teiniäitinä olisin kai juuri ja juuri voinut synnyttää heidät kaikki, Karia lukuun ottamatta. Siksi tuntuu niin merkilliseltä, kun Mikko aamukahvipöydässä alkaa puhua iästä. Mitä se on? Voiko sitä todella mitata ja jos voi, pitääkö minun uskoa, että nimenomaan aika on sen määre?

Ei, Mikkokin antaa toisen vaihtoehdon: ihon. Me olemme vanhoja, sanoo hän, ja mittaa iän ihon, tai oikeastaan Outi Mäenpään ihon, kimmoisuudessa. Sekin tuntuu minusta kohtuuttomalta. Päinvastoin, minussa on kuihtuvan ihoni alla tallella jokainen mennyt ikä, ja enkö vain nykyisen rinnalla kuljeta myös kaistaleita tulevista vuosista, hidasta, vastahankaista suostumista siihen, että vähä vähältä kulun niin loppuun, ettei muilla ole minussa muuta kuin sietämistä.

Mutta ennen aamukahvia istun puolen yön jälkeen Jaakon ja Mikon kanssa junassa matkalla Mosaan. Pojat puhuvat iltansa kulkua hajanaisin sanoin, Musta jää -elokuva on raastanut Mikon mieltä. Milloin en sano muuta, kuljeksii ajatukseni Amalfin rannikolla. Capri on täynnään Portofinon kukkuloiden kivettyjä polkuja, on Tiina kertonut alkuillasta. Meri puolestaan on Genovanlahdellakin niin kirkas, ettei pokkarikameran linssi saa sitä erottumaan taivaasta.

Ei sitä niin voi sanoa

Istun aamupäivän kokouksessa, jossa jokaisella tuntuu olevan jokin iso asia, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Säästämme kokousaikaa, niin tulkitsen, mutta sivulauseen puolikkaissa putoilevat ideoinnin keskelle kuolemisen, menettämisen, tyhjän sylin ja elämänpettymyksen palat. Olemmeko lohduttomat? Emme sittenkään. Paremminkin meissä taitaa jo työmme puolesta olla kohtikatsojan vikaa.

Teemme pyhäkoulusuunnitelmaa aarteista. Hyvänen aika, onko innostavampaa. Läkähdyksiin asti muistamme harjoitteita, joissa aarrearkusta on singahtanut peili ("Sinä itse olet aarre, Jumalan silmäterä") tai peräti jämerä pyhä kirjamme Raamattu (aarre verraton). Siinäpä on nelivuotiaalle jumaluusoppineelle nenästä kaivamista.

Minun pitäisi näissä keskusteluissa olla ihan hiljaa, niin on rapissut kulta pyhän kirjan sivunreunasta. Mutta toinen paikalla olevista pastoreista sanoo: "Minä en voi mitään sille, että minua ovat vaikeissa tilanteissa lohduttaneet sana ja sakramentit." "Eihän sitä niin voi sanoa", hän lisää. "Se pitää sanoa toisin sanoin. Mutta ne ovat ne minun aarteeni."

En voi kuin uskoa. Ja kun tarkemmin ajattelen, luulen meidän lopulta tarkoittavan samaa. Mitä muuta on pyhän kirjan ja pyhien kuvien kulta kuin sitä, minkä ihminen on niihin Jumalaa parannellakseen lisännyt, sitä, mikä panee ihmisen luettelemaan itselleen tai etenkin toiselle tuomion jakeet ja elämän oppimäärän.

En enää tiedä, pitäisikö Jumalasta puhua lainkaan, ja kuitenkin puhun hänestä koko ajan. Tai puhunko Jumalasta? Enkö puhu elämästä? Mitä eroa niillä on?

Ja tämä on nyt juuri se kohta: Voiko elämästäkään puhua? Onko sen salaisuudelle sanoja? Eikö kaikki ole likiarvoa, ojentelua, pelkkää yritystä?

Muistan monta tiheää, hengästynyttä hetkeä. Jokaisen niistä on katkaissut ihmisen puhe.

Orjan mieli

Tapanilan viini- ja virsiseuran perustavassa kokouksessa veisataan 31 virttä, säkeistöäkään hylkäämättä. Alakerrassa Elsa pitelee kattoa, niin kova on veisaamisen pauhu. Vaikka monta iltavirttäkin ehditään laulaa, viimeiseksi jää Paavon toivoma ehtoollisvirsi, se jossa orjan mieli katoaa ja oma puku putoaa.

Se on tässä nyt tarpeen. Ei niin että pohjimmiltaan olisin työn tai epäonnistumisen tai tautihistorioiden liekanarussa, vaan niin, että tulen käyttäneeksi kohtuuttomasti aikaa sen pohtimiseen, missä en täytä mittaa, mitä vielä pitäisi ja minkä olisin voinut tehdä toisin. Miksi en ainaisen itseni soimaamisen sijaan ottaisi hyllystä kirjaa ja lukisi runoa?

Tänään kaksinkertaisena dagen efterinä (kiitos vain Vellulle perjantaista) lasten iloisten sunnuntailounaspuheiden seasta katselen pihalle ja ajattelen, miten vähän ihmisen lopulta täytyy ja miten vähän riittää. Mistä ihmeestä se tulee, että pitäisi enemmän? Ihan totta olen nähnyt maailman jatkavan menoaan, vaikka työrästien lista sen kuin pitenee.

Ja elämä toisaalta, sehän voi loppua vaikka huomenna. Se mitä on, on tänään. Ja silti sitä, kaikessa kalpeassa katoavaisuudessaan, pitäisi pitää niin väljällä otteella, ettei se lakkaa hengittämästä.

Tuomiotorstai

Juuri olen Juhanille kirjoittanut itsetunnosta, tai siis siitä, jota ihmiset yleisesti itsetunnoksi mainitsevat. Minusta se ei ole mikään hyvän lapsuuden tai elämänkokemusten paaluttama pysyvä rakenne, vaan jatkuvassa muutoksessa oleva hauras seinä, altis kaikille sateille ja tuulille. Toiset ihmiset ovat peili, josta katson päivittäin, onko tukka hyvin, kiloja liikaa, hymy vetovoimainen. Ei tarvitse kuin yhden kääntyä tuohtuneena tai tympääntyneenä toisaalle, kun jo kysyn, mikä minussa on vikana.

Ja miten vähästä kaatuu koko ihminen. Yksi puhelinkeskustelu riittää. Mikon odottava ilo palkitaan tylyllä ripityksellä, kun hän hyväuskoisena soittaa vanhalle ystävälle. Miten naiveja olemme me rikoksentekijät. Emme ymmärrä, että kerran tehty virhe jää rekisteriin lopuksi ikää. Emme huomaa, että vaikka itse olemme kauheassa puristuksessa joutuneet syntymään uuteen, toisilla on kaikki valta juuttua vanhaan ja vaatia meitä tilille uudelleen ja uudelleen. Jos joku mittaisi kaiken jähmettyneen kaunan ja katkeruuden, mahtuisiko se lopulta ollenkaan tähän maailmaan?

"Olenko liioitellut itseeni kohdistuvaa tuomiota?"Mikko kysyy puhelun jälkeen ja vastaa itse: "En lainkaan."

Mistä tuomiot tulevat? Kuka päättää, mikä virhe vaatii rangaistuksen ja mikä ohitetaan ymmärryksellä? Tiedän kyllä, että avioero jakaa ystäväpiirin. Olen kuitenkin halunnut uskoa, että jakoperusteena on mieluummin läheisyys kuin rankaiseminen. Vaikka olisi pidetty yhteyttä pariskunnittain, ystävyys on usein syntynyt ensin kahden välille. Sen luulisi määrittävän, kumman kanssa eron jälkeen on luontevampi jatkaa. Paljon minulla on kokemusta myös rakkaudesta, jota riittää kummallekin osapuolelle.

Olen ajatellut, että ne, jotka eroa edeltävästä lämpimästä ystävyydestä huolimatta kääntävät selkänsä ja vetäytyvät moraaliseen närkästykseen, ovat niitä, joiden on vaikea katsoa kohti elämän monimuotoisuutta ja omia tarpeitaan, saati toisen. Yritän uskoa, että heissä oikeasti on oikeudentajua, joka pahastuu kaltoinkohdeltujen puolesta, mutta luulen, että suurin pettymys saattaa olla oman turvallisuudentunteen horjuminen tai oma menetys - se, ettei pariskuntien yhteiselämä enää jatku entiseen malliin ja vakiintuneet perinteet murenevat, ja se, että kanssani samaan kaavaan kuivettunut kyseenalaistaa minunkin elämäni mielekkyyden riuhtaisemalla itsensä sen kaavan kankeudesta irti.

Ja miten vaikeaa näyttää olevan kestää se, että toinen voi hyvin. Kuinka paljon moraalisessa närkästyksessä on silkkaa kateutta? Pelkoa siinä ainakin on. Ne, jotka tarvitsevat paljon turvallisuutta, vakuuttavat kovimpaan ääneen kuinka onnellisia ovat ja miten eivät haluaisi mitään muuta. Sellaisten rinnalla rohkeamman elämänjano patoutuu pahan kerran, kunnes tyrskähtää niin voimalla, että vie äyräätkin mennessään.

Onko lupa olla onnellinen? Minä syyllistyvä ajattelin pitkään, ettei ole. Kun voin huonosti, kuvittelin, että se pitää vain sietää. Vielä eronkin jälkeen, tuuliajolla, ajattelin, että onni on pysyvissä rakenteissa. En tahtonut kestää vereslihalle hiertyneen ihon kirvelyä, kun kaikki piti ottaa sellaisenaan vastaan, ilman suojamekanismeja.

Yhä vielä siunaan kivijalkoja ja koolinkeja. Kuka ei valitsisi tuulensuojaa? Olennaista onkin kysyä, mikä suojan tarjoaa ja millaisen hinnan siitä joutuu maksamaan.

En usko täydelliseen rakkauteen, mutta riittävän hyvään rakkauteen haluan uskoa. En usko suhteeseen, jossa kaikki on hyvin, mutta uskon suhteeseen, jossa on riittävästi hyvää. Kuinka moni on eron pelossa laillani latonut plussia ja miinuksia vaakakuppiin ja täristen katsonut, miten toinen puoli viistää maata. Ei ihme, että niin moni tarvitsee lohdukseen sokeaa rakkautta ulkopuoliselta kestääkseen tosiasian, johon on tärkeimmässä ihmissuhteessaan törmännyt.

On pelkkää vääryyttä väittää, että muutoksen partaalla horjuva vain vastuuttomasti rakastuisi ja menisi välinpitämättömänä menojaan. Muutoksen partaalle hänet on ajanut elämä, jossa ei ole ollut riittävästi hyvää. Onko se hänen omaa syytään? Ehkä. Voisiko hän valita toisin? En ole varma. Onko hän kohtuuton pyytäessään onnea? Ei koskaan.

Jätettyjen kanssa puhuessani olen aina ihmetellyt, miksi heillä on niin suuri tarve syyttää jättäjää juuri onnen etsimisestä. Omaa onneaanhan jätettykin olisi halunnut varjella.

Ja kun vanha ystävä tivaa, onko Mikko vielä se sama Mikko vai joku kokonaan toinen, minussa melkein kuohahtaa. Ei ihminen miksikään muutu, ja toisaalta muuttuu alinomaa. Kuka olisi tai edes haluaisi olla sama kuin viisi vuotta sitten? Onko muuttumattomuus arvo? Onko rakastetulla tai ystävällä oikeus sulloa minut mittoihini ja sanoa hyväksyvänsä minut vain, jos en ratkea mistään saumasta? Eikö puristus synny usein juuri siitä, että rakastettu tai ystävä sulloo minut mittoihin, jotka hän on itse määritellyt, eikä anna minun olla kaikkea sitä, mitä olen?

Huhtikuinen aamu

Nyt yhtäkkiä yksin istuessa minulle tulee mieleen Firenzuolan sivukylän, Casanuovan, vuorenrinnettä ylös mutkitteleva tie viitisenkymmentä kilometriä Firenzestä pohjoiseen. Ne jotka osasivat tien, ajoivat kovaa. Me emme osanneet.

Päivällä tie kylpi huhtikuisessa valossa, yöllä näkyi ikkunaan katuvalojen harva nauha. Pitkäperjantaina kantoi Reetta soihtua, kun kiersimme kyläläisten perässä ristintien pysäkiltä toiselle. Papilla oli jumalainen ääni ja selkeä kieli, pihojaan rapsutelleet naiset toistivat Isä meitää. Ylämäkeen kiihdyttäneet autot pysähtyivät odottamaan.

Yhtenä päivänä kävelimme tietä eteenpäin. Villikirsikat paisuttivat nuppujaan rinteillä, kylän koirat haukkuivat, jossakin metsänreunassa seisoi hevonen. Pölyinen vuorikauriiden polkema painanne vei ylöspäin. Piti riisua pitkähihainen. Vihreä levisi laajana kenttänä eteen.

Mutta parasta oli niinä aurinkoisina aamuina, joina heräsin ennen muita ja katselin tien yli vuorille. Ajattelin, ettei näin kauas katsova voi toivoa muuta. Ei mennyt puolta vuotta kun jo opin, että paras on lähellä.

Mitä on selviäminen

Pahasta seuraa hämmästyttävän usein hyvää. Kun tautitieto leviää Järvenpään ja Tampereen suuntaan, satunnaiset taakse jääneiden ihmisten yhteydenotot saavat Mikon suorastaan hehkumaan iloa. Parasta on, kun Erkki vastaa. Vaikka tiedän, millaista on hävetä ja vetäytyä syyllisenä niiden lähettyviltä, jotka ovat onnistuneet elämässään paremmin, en ole kokenut sellaista menetetyksi luullun ystävyyden uudelleen raottuvaa ovenrakoa.

Mutta kun Jii kirjoittaa Vuosaaresta, että on vuosien mittaan oppinut Mikon selviävän kyllä, Mikko istuutuu Siiri-täti -nojatuoliin ja kysyy: mitä on selviäminen. Minulle tulee mieleen dokumentti Beslanin koulukaappauksesta. "Jumala pelasti ne jotka kykeni ja otti loput luokseen", sanoo siinä pieni terrori-iskusta selvinnyt poika.

Kaksi Mikkoa

Mikko yksi:
Kirjoitan 50 vuotta täyttävän Heidin syntymäpäiväkorttiin viisi sanaa lisää, edellisessä versiossa on 45, Tuulan silloisille vuosille. Tällainen siitä tulee:

Jos minulla olisi vain yksi sana
jokaiselle vuodelleni,
50-vuotiaana sanoisin:

Tätä minä elämältä toivon:
herätä varhain,
väsyä työssä,
nukkua ihon lämmössä,
rakastaa pihistelemättä,
sanoa ääneen,
vaieta tarpeen tullen,
lukea kauniita sanoja,
nähdä enemmän kuin on,
juopua toisesta,
antaa kaikkensa mitään menettämättä,
hyväksyä mennyt,
odottaa tulevaa,
rukoilla lakkaamatta,
elää maassa, uneksia taivaasta,
tehdä hyvää, valaista muita,
ikävöidä Jumalaa ja katsella autuuteen.

"Järkyttävä teksti", sanoo Mikko.
Mahdottomuuttaanko? Mahtipontisuuttaan? Ylilyövää jumalisuuttaan?
"Ei, vaan siksi, että suurin osa tuosta ei ole minulle mitään haavetta. Elän tuollaista elämää."

Mikko kaksi:
"Minulla on kolme vaihtoehtoa. Se oikeasti reipas, joka elelee kuin mitään uhkaa ei olisikaan, se reipastelija, joka yrittää olla kuin kaikki olisi hyvin, ja se, jonka mielestä on turha enää yhtään mitään, pieleen menee joka tapauksessa. Tänään pitää kerätä voimat, että onnistuisi olemaan se reipastelija."

Täydellinen t-paita

Työhuoneeni on kylmä. Päiväkodin lamppujen valokiilassa sataa ohutta lunta. Pöydällä on sekalaisia kasoja, bussiaikataulu Nice-Beausoleil, psykiatrin jonnekin taakse jääneiden vuosien aikana Mikolle määräämien lääkkeiden luettelo, maksamaton puhelinlasku, Galleria Marian omistajan puhelinnumero, Asunto Oy Tapanilan Huhtahovin ylimääräisen yhtiökokouksen allekirjoittamaton pöytäkirja, rue Albertin punaseinäisen ravintolan käyntikortti, Caritaksen kummikirje, punasortsisen aids-orponi kuva, nauhakansiollinen keskeneräistä pyhäkouluasiaa, Karin tuoma rulla intialaista wc-paperia, Mikon tautimapit, täydellisen t-paidan kotelo.

Parannetaanko järkytettyjä sydämiä kemikaalein? Ajaako Beausoleil'n bussi Monacon kautta? Ehdinkö ikinä galleriaan? Mitä lähetän aids-orvolleni joululahjaksi? Kiittääkö hän minua taas omakätisellä kirjeellä, vaikka en saisi lähettäneeksi mitään? Säilömmekö intialaisen vessapaperirullan järjestämättömän arkistotavaran joukkoon? Tehdäänkö Tapanilassa lumityöt niin, että käytäviin lohkotaan pystysuoret reunat? Palaammeko koskaan rue Albertin punaiseen huoneeseen? Mitä kuuluu rue Trachelin lounasravintolan auliisti palvelleelle androgyynille?

Täydellisen t-paidan kotelossa lukee: "Täydellinen t-paita on luotettavampi kuin perheauto ja uskollisempi kuin nelijalkainen ystäväsi. Se ei välitä syötkö kovia rasvoja eikä herätä aamuyöllä keskustelemaan tunteista. Täydellinen t-paita ei julista vieraskielisiä iskulauseita eikä vanhoja olutvitsejä. Täydellinen t-paita on aina muodissa, säilyy tyylikkäänä vaikka ei koskaan näkisi silitysrautaa ja pitää kuosinsa pesusta pesuun. Sellainen paita päällä on rakennettu pilvenpiirtäjät, valloitettu napamantereet ja kävelty kuun kamaralla. Tämä on täydellinen t-paitasi. Älä pidä muita t-paitoja."

Selässä, lapaluiden välissä, on Mikolla yhdessä nivelvälissä painoarka, selkänojiin hankalasti osuva kohta.

Seitsemän riviä

Kolmatta kertaa avaan koneen ja kirjoitan, mutta pyyhin kaiken pois. Päässä kiertävät vain sopimattoman raskaat aiheet.

Palelen Tapanilan asemalla ja tarkennan ajatusta: Juuri nyt en pelkää kuolemaa. En pelkää yksinjäämistä. Pelkään muutosta, sitä, josta en voi tietää mitään.

Kun Itälahdenkadulla näen Mikon auton räntäsateen läpi, on sydän revetä yhdestä ainoasta ajatuksesta: siinä se Mikko on.

Kirkas valo

Ei se noin ollut, sanoo Mikko. Kyllä minä otin kuvia Kalliokarinkin suuntaan. Mutta selällä oli liian kirkas valo.

Mitä vielä haluaisin

"Aloimme ajatella, että vaikka tämä loppuisi tänään, tämä olisi ollut sen arvoista", kirjoittaa Annmari jossakin sähköpostipinon alle litistyneessä viestissä. Niin jokaisen pitäisi joka päivä ajatella. Sitten kun -menetelmällä en tiedä yhdenkään tulleen onnelliseksi.

Mutta ah miten eri asia on miettiä sitä, mitä kaikkea vielä voisi ja haluaisi. Jo aikaa olen lakannut haaveksimasta niitä vanhojani, kuvitelmia kirjailijaksi ryhtymisestä tai tuulisesta mökinpaikasta kallioisella saarella tai työhuoneesta, johon mikään kotoinen velvollisuus ei yllä. Tarpeellisemmiksi ovat tulleet pienemmät, ne, jotka voisi oikeasti tavoittaa.

Eikö niin, Mikko, vielä tästä noustaan ja ajellaan ne teidenmutkat, joista niin moneen kertaan on ollut puhe. Vielä luetaan ne kirjat, joiden luotaamattomat on jäänyt luotaamatta. Kävellään keväisessä auringossa satamat, jotka on uneksittu kävellä. Palvotaan ikävöity aurinko. Imetään päivistä ja toisen ihosta lämpö kylmempien varalle. Katsellaan sydämen kallelleen työntävät kuvat. Kuljetaan reitit, joiden varret muistetaan kuin unet, juuri sopivasti sinnepäin.

Kumpi näistä kannattaisi valita: se, mitä ei ole nähnyt, vai se, minkä on?

Kahlitsemattomat selät siintelevät mahdollisuuksien ja suuntien loputtomuutta. Luulisi, että ihminen haluaisi aina katsella kauas. Mutta ehkä lopulta tärkeintä on palaaminen. Loppukesän Ristisaaressa Mikko otti kuvia vain Majaalahden pohjukan suuntaan.

Mantelinen piparkakku

Aamulla ajellaan peräkkäin Malmin läpi Tattarisuolle Meganea huoltoon. Heti kun Mikko jää hankalassa risteyksessä jälkeen, yritän hidastaa vauhtia, mutta kiireisemmät painavat puskuriin. En tahdo kestää, kun en näe Mikon autoa peruutuspeilissä.

Leipää paahtaessa olen katsonut päiväkodin ikkunoita, joissa palavat kynttilät. Mietin niitä, jotka ovat valvoneet Jokelassa yön eivätkä usko enää koskaan saavansa unta, ja niitä riutuneita, jotka elävät krempoistaan huolimatta, vaikka haluaisivat jo kuolla. Elämä, joka jonkun kohdalla on käsittämättömän sitkeä ja taistelee viimeiseen saakka, on toiselle pelkkä harvaloiminen kangas, jonka aukkoihin voi milloin tahansa pudota. Vaikka hetki sitten olen luullut roikkuvani tyhjän reunassa minäkin, olen nyt levollinen. Mikään ei pelota enkä ole lohdutonkaan, hiljainen vain.

Kun isä kuoli, äiti halusi vuosikaudet mennä perässä. Mitäpä minä enää täällä, sanoi hän, seitsemän vielä elossa olevan lapsen äiti ja kahdenkymmenen vielä elossa olevan lapsenlapsen mummu. Kun syöpä sitten oli syönyt äidin elinkelvottomaksi, ei hän kolmisen viikkoa ennen kuolemaansa, joulun alla, mitään muuta niin halunnutkaan kuin elää. Vaikka liikkuminen oli etäpesäkkeen runtelemalta kyljeltä vaikeaa, piti hänen välttämättä saada kokeilla lehdestä löytämänsä mantelien ja kuivien hedelmien mehevöittämä piparkakkuresepti. Tee sinä niitä vanhoja joita on aina tehty, äiti sanoi minulle. Anna minä teen tätä ihan uutta.

Jotain olevinaan

Epäreilua, eikö totta. Kun on olevinaan avoin ja puhuvinaan mistä tahansa, tuntuu kohtuuttomalta, kun huomaa, mistä kaikesta ei sano sanaakaan edes sille, jonka ihosta ei tahtoisi millin murto-osankaan päähän. Miten lähellä on hylätyksi tulemisen pelko, ikuinen seuralainen, ja miten vähästä on toisessa lukevinaan etäisiä, etäännyttäviä maailmoita. Mikolta pääsee illalla patoutunut itku, kun sanomme asioita, joita olemme puhetulvan alla hautoneet. Mitä kaikkea tulevat kuukaudet vielä ehtivätkään nostaa pintaan ja miten tosissaan ne otamme, vaikka koko ajan vakuutamme toisillemme, että sitä ja tätä tässä nyt varmasti tulee, ja olemme asettuvinamme oikeaan asentoon ottaaksemme ne ymmärryksellä vastaan.

Entä sitten häpeä, josta olemme paljon puhuneet. Muuttuuko tunnustuskirjallisuutemme naurettavaksi ylidramatisoinniksi, jos sädehoito puree ja elin(!)vuosia riittää? Naurunalaiseksi joutumisen pelkoko ihmiset panee vaikenemaan siitä, mikä heidän päänsä milloinkin sekoittaa? Eikö päinvastoin olisi hyvä, että voisi näyttää pelkonsa ja rakastamisensa ja vihansa ihan niin raatona kuin se sisuksia syö. Lakattaisiin kätkeytymästä kulisseihin ja vähättelemästä sitä, mikä oikeasti juuri nyt on itselle kaikkea muuta kovempaa. Mitä väliä, jos jollakulla toisella on vielä huonommin. Se mitä minä tunnen on minulle todempaa kuin mikään.

Tiedän, tiedän. Aina on niitä, jotka luulevat tunteen kasvavan, kun sen sanoo ääneen, ja niitä, jotka luulevat oikeaksi tunteenilmaisuksi sitä, mitä ihmiset tunnekuohussa harrastavat. He saattavat perustaa luulonsa suorastaan tietoon: Jos isä ei olisi huutanut vihaansa, ei lapsena olisi tarvinnut pelätä. Mutta ovatko he ottaneet huomioon, mitä isän viha padottuna olisi saanut aikaan? Ja toisaalta, jos isä olisi oppinut ilmaisemaan vihaansa muuten kuin huutamalla, miten paljon parempaa elämä olisi saattanut olla?

Ja vielä: Jos jonkun isä huutaa, tunteeko hän vihaa, niin kuin lapsi luulee? Jos puoliso sättii, kertooko se hänen kylmyydestään?

Kauheinta raivoa saattaa nostattaa avuttomin avuttomuus, eikä ärhentelijän sydän lopulta syytä. Mitä kovempana ja kiivaampana on käytävä toista kohti, sitä hauraampi on sisältä ja sitä epätoivoisemmin kaipaa rakkautta.

Tiiviste

Nyt en ymmärrä mitään, sanoo Mikko, kun lukee blogia Yksinäisestä linnusta. Selitä! Kirjoita uudelleen!

Luen rivejä, ja tiedän, mihin pitäisi jättää rako ja missä sanoa lisää, mutta tämä ornitologis-ikonografinen tutkielma on jääpalaleike patologin mikroskoopissa. Tältä Kaisan pää nyt näyttää.

Autan lukijaa 1:
Sitaateissa oleva teksti on Aunea, ikonitohtoria.

Autan lukijaa 2:
Viimeiset kolme kappaletta kertovat siitä, miten suhtautua pinnan alla piileskeleviin totuuksiin ja ihmismieleen, jolle tärkeintä on tietää, mihin toinen lintu lensi.

Autan lukijaa 3:
Tämä päivä on sellainen kuin tekstinikin, ahdas, vailla hengähdystaukoja, välejä. Olen pelkkä tiiviste, täynnä toistensa kylkeen kiilautuneita sanoja.

Yksinäinen lintu

Jos Aune tietäisi, millainen henkireikä hänen hullunhullu muistelmapokkarinsa minulle on, hän varmaan soittaisi ja kertoisi tarinoitaan putoavan sian alle kuolevista engelsmanneista ja turmeltuneesta, munaa tarjoavasta luterilaisestaan. Kun pää alkaa sumeta, riittää sivu, kaksi Ikonitohtoria rauhoittamaan tihenevää hengitystäni.

Tänä aamuna Mikon lähdettyä tämä: "Siinä se on edessäni: kuva joka selittää miksi Jeesus-lapsi pitää vain yhtä lintua kädessään, vaikka hänen vanhempansa toivat temppeliin kaksi uhrilintua. Fransiskaanimunkki, joka kirjoitti kirjan Cecilialle, merkitsi varmuuden vuoksi sivun laitaan ohjeen kuvittajalle. Näin on piirrettävä: Jeesus-lapsi pitelemässä, äidistään pois kääntyneenä, alttarin yläpuolella yhtä lintua kädessään. Toinen on jo luovutettu vastapäätä seisovalle pyhälle Simeonille. Vakavana pikkuvanha Jeesus-lapsi suorittaa ylipapillista tehtäväänsä."

Ja: "Ratkaisematta on yhteys ristiinnaulitun Vapahtajan otsasta piikkikruunun okaita kiskoneen veritodistajalinnun ja tämän Cecilian kirjan uhrilinnun välillä. Nyt selittyi tosin se, miksi Konevitsan Jumalanäidin ikoniin voi kuulua vain yksi lintu, vaikka se olisi uhrikyyhkynen eikä madonnataiteen suosikkilintu tikli. Linnun yksinäisyyden olin oivaltanut jo vuosikausia sitten, kahlatessani läpi satamäärin madonnataiteen lintumotiiveja."

Viimeisen lauseen luen kahteen kertaan. Se on melkein samanlaista runoa kuin se lintukirjan lause, jonka olen painanut Hellaakoskea ja Harmajaakin tarkemmin mieleen: "Punakylkirastas suosii muuttosäänä sumutihkuisia öitä."

Aune, Aune! Täällä syöpäsolukoissa, tappavien säteiden, haittavaikutusten ja sairauskertomusten laidoilla on lepoa lukea yksinäisestä linnusta ja satamääräisistä madonnataiteen lintumotiiveista. Mutta sano hyvä ihminen miksi se konevitsalainen, vuosisatoja luostarista toiseen kiertänyt vanhus, jota Valamossa lasin läpi katselin, ei kääntänyt katsettaan kohti ja astunut kehyksestään ja ruvennut elämään?

Samalla kun arvelen, että elämässä parasta on tutkia kuvassa olevaa lintua, tässä sumussa huutavat nuoruusvuosien Katajanokan sataman sireenit. Mistä tiedät, että päätelmäsi osuu oikeaan? Keksiikö Aune toden totta, mitä konservaattorin päässä on kaksi sataa vuotta sitten kulkenut, kun hän on rohjennut kaikkien kumartamaan kuvaan lisätä toisen linnun vain siksi, että ikoni Konevitsaan palattuaan sijoitetaan Jeesuksen temppeliin tuomisen kappeliin?

Onko ymmärrettävää ja luvallista, että kukin tykönään sijoittaa kuvaan sen, mikä milloinkin on tarpeen, voitettuja lohikäärmeitä ja valtamerten, maan ääriä myöten? Onko tarkoituksenmukaisuus sittenkin tärkeämpää kuin totuus? Kumpi on lopulta todempi, alkuperäinen vai sen muunnelma? Ovatko myöhemmät kerrokset vain kuonaa, joka on entisöitävä pois, vai tulkinta, joka on otettava yhtä vakavasti kuin se, mitä nähtiin tai sanottiin ensin?

Parhaat totuudet ovat sellaisia, joita voi tutkia ja joista voi tulla johonkin tulokseen. Siksi ihmisillä on niin paljon totuuksia ja siksi Jumala ei alistu totuudeksi vaan menee menojaan.

Isä meidän

Pyhäinpäiväiltana, väkevien valkovaatevirsien jälkeen, provosoin puhumalla taivaasta ihanana satuna. Entä jos se ei olekaan satu? sanoo Anneli.

Kun iltapäivällä ajamme Mikon kanssa Tampereelta Helsinkiin, jatkan vielä kysymällä, onko sillä kenenkään kannalta lopulta mitään väliä, onko kuolemanjälkeistä elämää vai ei. Kuollut ei sen puutetta enää tiedä eivätkä elävät voi kuin arvailla. Minuun ei vetoa vähääkään se kristinuskon tulkinta, jossa tämänpuoleinen on vain välivaihe ennen tuonpuoleista palkintoa. Niin kauas kuin katselen, olen visusti tällä puolen. Juuri tässä jos jossakin tarvitsen Jumalaa.

Mikolla polttelee alavatsa ties monettako päivää, onko niitä jo viikkoja. Uudesta taudinmäärityksestä on juuri nyt kuukausi aikaa. Huomenna menemme Syöpäklinikalle. Huonosti nukutut yöt velkovat. Työt etenevät kankeasti.

Tampereella Erkki, isä meidän, jää Simolankadun ovelle seisomaan, kun ajamme pihasta. Yritän vilkuttaa vielä, mutta Erkki ei katso perään. Kasvot topakkaa tuijarivistöä kohti hän antaa katseen käydä niin tyhjäksi, että meitä lähtijöitä kouraisee. Vaikka toisaalta, vain tyhjässä on tilaa. Mitä kaikkea Erkin lämmin vilkkusilmä vielä saakaan nähdä.

Aamukahvin jälkeen

Tervetuloa vain meille aamukahville. Puheenaiheet ovat niin kaukaa haettuja, että niistä voi suorastaan ylpeillä. Tänään on tarjolla kirkkokuntien eroja.

Olen illalla esitellyt Mikolle evl.fi-sivujen lastenkirkkoa, jossa Kaapriel Kirkkis kuvailee ehtoollispöytää reformoidun ehtoolliskäsityksen sanoin. Kun sitten mietin Valo palaa -blogiani ja katolista uskoa (nimenomaan uskoa, ei kirkkoa), alan ihmetellä, mikä tässä luterilaisuudesa mättää. Onko se sitä, että kun reformoidut (kuten Mikko selittää) ovat niin lupsakan loogisia ja ymmärrettäviä ja katoliset (kuten minä koen) niin mekaanisen yksinkertaisia, ei oikein uskalla olla luterilainen, kun siinä on niin monta ristiriitaa, toisaalta pitäisi järjellä ymmärtää ja toisaalta kaikki on niin merkillistä, ettei siihen järki kykene? "Minusta on vaikea olla luterilainen siksi, ettei luterilaisuutta oikeastaan ole", sanoo Mikko.

Aamukahvilta nousemme töihimme, Mikko pihalle ja minä koneelle. Satelee lunta, kun katselen Mikkoa haravanvarressa. Jotakin hän puhuu siinä naapurin Marin kanssa vakavalla naamalla ja minulle tulee mieleen, mikä lopulta elämässä on vakavaa. Millä perusteella kuolemantauti on fyysistä kipua tai masennusta tai epäonnistumisen häpeää tai petetyksi tulemisen tuskaa vakavampi asia? Miksi juuri meidän tilanteemme saa yhtäkkiä paljon huomiota, mutta esimerkiksi katastrofaalisessa avioeron tuskassa ja täydellisessä elämänromahduksessa meidät kumpikin on tahollamme jätetty paljon vähemmälle?

Sairastamiseen ei liity moraalista närkästystä eikä ehkä harhakuviakaan. Kuolemasta jokaisella on jonkinlainen kuva. Kokemuksesta tiedän, miten ammottava on sen jättämä aukko ja millaisten avaruuksien reunoja olen isän, Juhon, äidin, kenen kaikkien muiden jäljiltä kulkenut. Silti minua juuri nyt hämmästyttää: onko kuoleminen pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua? Jopa: erottaako kuolema todella?

Olenko tosiaan menettänyt isän ja äidin? Eivätkö he päinvastoin ole kuoltuaan tulleet moninverroin läheisemmiksi ja tärkeämmiksi? Lakkasiko pieni tuskin kaksikuiseksi ehtinyt Martti Veikko olemasta? Eikö hän päinvastoin ole kulkenut perheeni historiassa ja päässyt meistä sisaruksista ainokaisena seinälle isovanhempien kuvien joukkoon?

En tarkoita vähätellä kuolemaa. Tarkoitan sanoa: elämä on kuolemaa suurempi. Kuolla onnellisena ja jäädä toisten muistoihin vuosiksi, vuosikymmeniksi, ei sellainen voi olla pahinta maailmassa. Pahinta maailmassa on elää kuolleena, katkeruuden ja pelon ja pettymyksen syömänä, yksin.

Valo palaa

Vuosia sitten sisarustapaamisessa Joensuussa opin Ristolta, että kadun voi ylittää punaisellakin, pääasia että valo palaa. Katolisessa kirkossa punainen palaa alttarilla, milloin siunattu ehtoollisleipä, Kristus itse, sattuu majailemaan kauniissa pienessä lokerossaan, tabernaakkelissa.

Ossi oli niitä Teinosen oppilaita, jotka hälisevänä laumana valuivat espanjalaiskirkkoon ja saivat Teinosen järkytyksen silmilleen: Syntiset! Polvillenne! Sen kuultuani olen aina jaksanut ihastella nöyryyttä, jolla katolinen pientä punaisen valon merkitsemää tosiasiaansa kunnioittaa. Budapestilaisen lähiökirkon vahtimestarikin joutui tuon tuosta polvistumaan, kun järjesti mikrofonien johtoja alttarin eteen.

Kun Nizzan-matkalla istumme Mentonin vanhankaupungin kupeessa kirkossa odottelemassa messun alkamista, keksin yhden syyn, miksi rakastan katolista uskoa: valo palaa. Kun muissa kirkoissa on mitäänantamattoman antimen vuoksi mietittävä, onko Jumala mahtanut muilta kiireiltään ehtiä paikalle ollenkaan, katolisessa kirkossa ei tarvitse kuin katsoa alttarille.

Ja kaikki tämä tulee mieleeni tänään Alepan kassalla, kun Mikko nostaa lehtitelineestä Avun, jonka kannessa uusiutunutta eturauhassyöpää sairastava Jyrki Kovaleff, 53, sanoo nauravansa kuolemalle. Mikkoa ei naurata lainkaan.

Muistio

Poikakerhon ilta venyy. Siinä vaiheessa kun liityn Elsan kanssa katsotun elokuvan jälkeen joukkoon, puheet ovat sopivan pehmeät ja pojat eturauhassyövän käänneltyään laittamassa mitäpä muuta kuin kirkkoa parempaan järjestykseen. Lupaan auliisti kirjoittaa aamulla muistion, ettei viinipuun hedelmä menisi kokonaan hukkaan.

Onnellisesti pojat jättävät jo kohta piispainkokoukset ja ylemmät pastoraalit sikseen. Hannu alkaa puhua Jumalasta. Sellaisiakin jumalanmiehiä siis vielä on, samaisen pöydän ympärillä jopa useampi. Lasse puhuu symbolista, kristillisen kielen ainoasta mahdollisuudesta puhua siitä, mistä ei voi puhua. Minä toistan ajatukseni, että pappien pitäisi ruveta uudelleen puhumaan latinaa, ettei enää tarvitsisi yrittääkään ymmärtää. "Se, mitä kirkossa nyt suomeksi puhutaan, on kirkkokansalle jo valmiiksi ihan latinaa", sanoo Kari. Mikko kertoo Laurin soittaneen ja kysyneen, mitä ihmettä kastekaavan synnistä pois kuoleminen tarkoittaa. Pentti sanoo nähneensä melkoisesti vaivaa, että moinen pirunhäätö olisi saatu käsikirjasta pois.

Mutta Hannu on kirkkoherraksi kiitettävän huolissaan. "Minua tämä uskonnollisuus kuitenkin kiinnostaa." Hän suree ristiriitaa, johon kirkko julistajansa ajaa. On olevinaan pakko sanoa ne kaikkien tämän pöydän äärellä istuvien niin hyvin tuntemat väittämät, vaikka kirkon ovensuussa seisojista ymmärtää, ettei se mene perille. Kari kertoo kavereineen kuunnelleensa tukka pystyssä parin piispan aikuisille akateemisille pitämää rippikoulutasoista puhetta. "Meitä hävetti, mutta kuulijoihin se meni kuin häkä."

"Minä en pidä tästä suomalaiskansallisesta Jumalasta, tästä, johon Suomessa uskotaan", sanoo Mikko. "J. Nasaretilainenhan ei tunnetusti ollut kiinnostunut näistä kolmesta: kodista, uskonnosta ja isänmaasta", muistuttaa Kari.

Kun pojat, nämä hiuksettomat tai etupäässä harmaapäiset herrat, lähtevät, Mikko on onnellinen. Jos hän etukäteen onkin pohtinut, voiko hän kutsua poikakerhon sattumanvaraisesti koottua joukkoa ystävikseen, tällaisena iltana hän ilman muuta voi. Hannusta puhuessaan Mikko rupeaa ihan itkemään. "Tuon Hannun muistan vuosikymmenten takaa."

Kun aamulla herään Elsan lähtöön, Mikko nukkuu vielä raskaasti. Odottelen aikani, annan auringon nousta ja tehdä jälkiään yläaulan seinään. Miten vähän ihminen lopulta tarvitsee, ajattelen. Muutaman suoraan silmiin katsovan ihmisen, jotka sanovat: Asiasi on minulle tärkeä. Kerro lisää.

Toinen siipiniekka

Ja miten saatoin unohtaa Chagallin kalat, kuvasta toiseen toistuvat, silakkakauppiasisän hahmoksi mainitut. Jos Ultra Bran tulvivasta kaupungista pääsee vesireittejä pakoon mikäli sattuu olemaan kala, Chagall panee paremmaksi. Hänen kalallaan on siivet.

Saint Michel, Qui est comme Dieu

Nizzan venäläisessä kirkossa kirjoitan paperin puutteessa kelloliikkeen paperipussin kylkeen kolme muistettavaa: Mikaelin punaiset, katkeamaisillaan olevat siivet. Tiennäyttäjä jolla ei ole mitä näyttää. Hukkuvaa Pietaria pelastava Kristus mandorlan sisällä. Ja vielä: Sivuornamenttien ummut (terveisiä runoilijatädille), jatkuvan aukikääriytymisen illuusio.

Ohuen säikeen varassa siipiään kannattavassa mahtailija-Mikaelissa ei ole viitettä haavoittuneeseen kollegaansa Tampereen tuomiokirkossa, mutta vain hiuskarva pitää hänet lentävien kastissa. Minusta se on sama kuva kuin Tiennäyttäjä Jumalanäiti, joka tässä menetetyn rakastetun muistoksi rakennetun kirkon pienessä kuvassa on yksin ja osoittaa pelkkää tyhjää, tai iankaikkisen valtakuntansa mandorlaan sulkeutunut Kristus, joka hädin tuskin saa työnnetyksi kätensä sen rajan yli Pietaria auttamaan.

Chagall tekee minuunkin vaikutuksen. Olen vapaasti niin sivistymätön kuin olen ja katselen kuvia kuin ensimmäistä kertaa, vaikka moni niistä on ainakin yksityiskohdiltaan tuttu. Minua hengästyttää kaksi tai ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin Mikko, joka puolet kuvista katsottuaan sanoo miehisen yksinkertaisesti: Näetkö miten nainen ja mies eivät saa käsiään irti toisistaan. Näetkö miten juuri se imu on joka kuvassa.

Toisekseen minua hengästyttää Chagall itse. Laulujen laulun kuvien viereen hän on kirjoittanut: "A Vava, ma femme", ja jos oikein suomennan, "ilolleni ja elämänvoimalleni". Minua hämmentää se, miksi toisten ruumiit ja sielut onnistuvat säilyttämään lähteensä ehtymättömyyden ja miksi toisten suonet kurtistuvat umpeen. Omasta kokemuksesta tiedän, että sydänten etäisyys ja ohittava katse pakottavat virtaavat vedet ulottumattomiin, mutta myös sen, miten mutkattoman yksinkertaista, vuolasta ja elvyttävää silkka ruumiiden rakkaus voi olla.

Mikä ihme siitä tekee suorittamista, jotakin, mistä täytyy selvitä, mikä täytyy osata tai missä olla hyvä? Eivätkö hyvä Jumala ruumiit voi rakastaa toisiaan lukemattomin, puutteista riippumattomin, hiljaisin, rajuin ja toista vaikka sitten raajarikkona kuulostelevin tavoin?

Haluton nainen on pelkkä klisee. Gynekologit ovat jo vuosia puhuneet, miten suuri ongelma heidän potilailleen ovat pihit miehet. Mutta haluttomuus sellaisenaan ei ole klisee, se on tragedia. Itsekin sitä omassa ja toisen ruumiissa maistaneena en voi olla ihmettelemättä mekanismia, jolla se syntyy. En usko väistelijän vähäiseen verevyyteen. Jokin hänessä vain aistii riistetyksi tulemisen, itsestään selvyytenä pitämisen tai suorittamispakon. En myöskään usko ainaisen haluajan loputtomaan verevyyteen. Ottamalla aina haluavan roolin on helpompi työntää toinen väistelijän rooliin ja olla kohtaamatta sitä, miltä tuntuu, kun toinen tekee aloitteen hetkellä, jolloin itse ei ole valmis.

Mutta traagisinta väistelyn ja pettymyksen vuoropuhelussa on se, että elämänvoiman ja kaiken hyvän lähde kuivettuu katkeruuteen, peittelyyn ja petokseen. Se, minkä pitäisi ihanasti antaa, muuttuu vaatimukseksi, johon vain velvollisuudesta vastaa. Chagallia katsellessani mietin, tietääkö hän sellaisesta mitään. Millaisia olisivat olleet hänen vaimonsa, "ilonsa ja elämänvoimansa" Vavan kuvat?

Minua hengästyttää myös museon videon Chagall. Valkotukkaisena, keppiinsä nojaten hän antaa kipakoita ohjeita suuren mosaiikkinsa tekijälle Chigagossa. Mikon mielestä hän on äreä ja pikkumainen, "nobody's perfect". Minusta hän on vain kadehdittavan tinkimätön. Millainen Tapanin kädestä tuttu siveltimen liike, jolla hän roiskii punaista sinne tänne merkiksi: paremmin, tummempaa, elävämpi raja! "Tarvitsen vähintään kolme viivaa! En ole mikään Matisse!"

Saint Paul de Vencen hautausmaalla, siellä vuorenlaella, mistä näkyy kumpuilevien rinteiden takana Antibes ja Cannesin reunat ja meri, Chagall makaa haudassa Vavansa kanssa. Nimi tuskin erottuu sypressin juureen nostetusta painavasta marmorijärkäleestä, ja vain vaivoin tunnistamme haurasta viivaa, enkelin. Eze villagen kirkon pyhä Mikaelko on siinä tullut heitä noutamaan? Kuka niin hauraasta viivasta ottaa selvää?

Kävelemme rantaviivan kylien ja kaupunkien ihanassa auringossa sivukatuja, joiden elämää, ikkunoita ja parvekkeita (lapset, monta kuvaa, monta kuvaa!) en väsy katsomasta. Niin vierivieressä ja kainalokkain kuljemme, että vain harvoin katselen Mikkoa kauempaa. Mutta milloin katselen, näen, miten vaikeasti hän kulkee, kipeää polveaan ontuen, ja ajattelen: Tämä on se kaikkivoipa maratoonari, Mikael Jumalankaltainen. Tällaisia tämän maailman jumalat ovat.

Ja mitä on paraneminen? Sitäkö, että tauti lähtee ja kaikki jatkuu ennallaan, vai sitä, että saan etuoikeuden olla sen opissa ja nähdä ennennäkemättömiä?

Marian elokuu

Kysyn Kikalta originaalia. Se on kuin onkin näyttelyssä Mariankadulla. Ennen huomisaamun lentoa emme ehdi sitä katsomaan.

Mutta toisin kuin luulen, kuvan nimi ei olekaan Marian elokuu, vaan Tulevaisuuden suunnitelmia. "Maalasin siihen paljon toiveita, tunteita ja mahdollisuuksia", kirjoittaa Kikka.

Haluan ne kaikki.

Ihmeitä tekevä kuva II

Kasaan kiireellä viimeisiä töitä ennen matkaa. Kikka lähettää Lasten Pyhäkoulun Filippoksen näytekuvana. Kerkeäjalkainen kaveri tavoittaa siinä kastetta kaipaavan eunukin jossakin Jerusalemin ja Gazan välimailla. Ihastelen lapsekasta alttiutta, jonka Kikka on saanut maalatuksi juoksijan intoon.

Kun kerron, miten voimme, Kikalta tulee toinenkin kuva, Marian elokuu. Siinä on vahvat värit niin kuin Kikalla aina ja niin kuin saduissa tai unelmissa ylipäätään. Pienellä veden saartamalla saarella suuren puun katveessa istuu voimansa menettänyt leijona ja nojaa päätään pitkätukkaisen naisen kämmeneen. Saarelle johdattaa silta, mutta saaren toisella puolella odottaa vene ja lyhyen vesimatkan päässä pieni veden päälle rakennettu talo, kuin uimahuone tai huvimaja tai pergola, mistä nyt ikinä voi uneksia, ja valo tuikkii sen ikkunoista.

Lumpeet näyttävät talon suuntaan tietä, mutta en tiedä, mitä pitkätukkainen ja voimansa menettänyt aikovat. Surevatko he veneen pienuutta? Sitä että vene on vastarannalla? Osaavatko leijonat uida? Onko pakko palata siltaa pitkin ja jättää sikseen?

Siimestään tarjoavan puun oksiston lomassa kasvaa toinenkin puu, pienempi ja ruskan oranssin pitsimäiseksi syömä kuin se olisi haurasta lasia. Mutta niin tarkkarajainen se on, että siitä tulee mieleen sydän tai sykkiminen tai jokin salattu, joka on suojassa ja jonka puolesta ei tarvitse pelätä.

Rangaistusvero

Minulle ja Mikolle on turha puhua syyllisyydestä. Olemme vuosien mittaan kantaneet sitä syystä ja syyttä. Siksi emme tietenkään ole nytkään voineet ohittaa sitä tosiasiaa, että vähintään jonkun päässä pyörähtää kysymys rangaistuksesta. Näinkö vain me raskaisiin, toisten kannalta kohtuuttomiinkin ratkaisuihin elämässämme päätyneet saamme nyt vain sitä, mitä olemme tilanneet?

Mikäli ihmisten puheita on uskominen, johdatukseksi ja siunaukseksi kutsutaan vain niitä käänteitä, joissa kaikki menee hyvin. Kunnollinen elämä määritellään suurin, omista onnistumisista ja hyveistä nousevin harppauksin: Kunhan avioliitto säilyy, sen sisällä voi tapahtua mitä tahansa torjuntaa, pilkkaa, ohittamista, hylkäämistä ja salailua. Kunhan ei tapa eikä varasta, voi kyllä nävertää, syövyttää, kiduttaa ja hyväksikäyttää mielin määrin. Ja vielä naivimmin: kunhan ei juo eikä polta, voi kyllä syödä suklaata ja pullaa.

Jos laskisimme Mikon kanssa viimeisten kymmenen vuoden kertymän, näkisimme syöksykierteen, jossa näytämme ajautuneen imun mukana valintoihin ja menetyksiin, joita emme olleet osanneet kohdallemme kuvitella. Se jokin, jonka on pitänyt päästä esiin, on repinyt tiensä sellaisella rytinällä, että vierestä katsojat ovat kysyneet, olemmeko enää edes ne samat ihmiset.

Miten järjettömiin kaaoksiin itsensä etsiminen voi johtaa ja miten pahaa jälkeä se saa aikaan. Myrskynsilmässä ehtii monet kerrat peloissaan viisastella, että olisi vain pitänyt jäädä paikoilleen. Vasta nyt, kun uskaltaa matkan päästä katsoa taakseen, ymmärtää, miksi sen oli pakko tulla. Mitä ikinä olen näinä vuosina kokenut, en olisi ilman kaikkea sitä se, mikä nyt olen. Ei niin että olisin parempi tai edes kokonaisempi, mutta niin, etten tahtoisi antaa siitä mitään pois. Jopa ne, joiden maailma takiani kaatui, tuntuvat seisovan sen kamaralla nyt juurevammin, murenevien myyttien elämästä ja siistin kuoren alle kätkeytymisen vaaroista paljon oppineina.

Kohtuutonta on hylätä, erota, torjua, pelätä ja sairastua. Mutta kohtuutonta on sekin, että elää kiiltokuvassa, jonka rypistyvistä reunoista vain aavistelee, millaista elämä oikeasti on. Toisen kanssa kiiltokuvaa voi varjella vain toisen tarpeisiin tutustumatta. Kun on oman syöverinsä lisäksi uskaltanut katsoa toisen syvyyksiin, tietää, mikä kaikki on kädenojentaman päässä ja miten joka päivä on valittava, mihin tarttuu. Vaikka sellainen nostattaa turvattomuutta, pakottaa se myös heräämään instituutioksi kovettuneen elämäntavan unesta: Saanko tänään olla sinulle se, jota tänään rakastat? Annatko minun tänään rakastaa sinua? Missä tänään näkyy, että olen valinnut sinut? Haluatko tänään taistella sitä vastaan, mikä yrittää peittää meidät toisiltamme?

Jos minun pitäisi valita, ottaisinko sileän vai karhean, ottaisin karhean. Herravarjele nuorta toimittajaa Esa Keroa (terveiset vain hänelle), hänhän se jo 70-luvun alussa jaksoi vääntää vitsiä haastatellessaan nuorta kirjailija Raittilaa Pirkka-lehteen. Anna minun tielleni kiviä, että niihin kompastuisin, luki pumpulissa kasvaneen nuoren kirjailijan oveen teipatussa lapussa. Olisivat nyt edes pieniä, kommentoi toimittaja Kero.

Erilainen asento

Nukumme yön pätkissä. Sekavista unista havahdun tuon tuosta katsomaan, että hevoskastanjassa on edelleen lehti. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen Mikko lukee yhteisen aamukahvin painikkeeksi Hesaria. Minunkaan ei ole vaikea solahtaa hiljaisuuteen, jossa ikkunasta näkyvän Tuomaankujan mansardikattoisten talojen lomassa kuljeskelevat kaikki rakkaani kuka minkäkin ikäisenä, äiti harmaassa sinikuvioisessa mekossaan, isä kyykyssä oven takana ottamassa lapsenlapsia vastaan ja Mikko 13-vuotiaana pitkätukkana, 18-vuotiaana miestä teetätellen, risupartaopiskelijana ja nuorena perheenisänä, mitä kuvia hänestä nyt muistan nähneenikään. Yhtä lailla hän ehtii kiivetä Casanuovan kotivuorelle Firenzuolassa, käydä sen loputtomille niityille pitkäkseen, haroa levottomasti poskea ja leukaa ja näyttää keskisormella kartasta, minne seuraavaksi.

Lapsista muistan monenlaiset iät, ulkoa tulemisen tohinan, märät lapaset, eteisen lattialle karisevan hiekan, riitojen räiskeen ja lukuhetkien kylkeenpainautumiset. Ajattelen, mitä he ovat joutuneet kestämään ja mitä elämässä on vielä pakko kestää.

Voiko mihinkään varautua? En usko. Voiko mistään ottaa opikseen? Epäilen. Rakkaus ja kuolema saattavat noudattaa joka kerta samoja lakeja, mutta minä itse olen jo toinen. Ei ole menetystä eikä saamista, josta toinen voisi vierestä katsoen sanoa: tiedän, miltä tuntuu. Jokainen käänne on omansa, ja miten erilainen voi olla sydämen asento.

Puolen kahvikupin verran he kaikki kuljeskelevat siinä, ihmiset joista en voi tai halua päästää irti. Varaisäni Erkin kanssa kiipeän tarkistamaan marjamaat, ja eikö siinä hyvänen aika ole nuorta puuta kaadettuna niin, että polut ovat raiskiona koko rinteen leveydeltä, vaikka kuinka yritämme kiertää. Sellaista on rukoileminen.

Peilisali

Alan oikein Annin riemuksi preparoida samaa rataa kiertävää kehitelmääni. Mietin niitä, jotka vieraantuvat kirkosta tai sen uskosta. Uskominen itsessäänkö tai paremminkin sen puuteko heidät vieraannuttaa? Tuskin. Ihmiset vieraantuvat siitä, minkä aika on ohi.

Juuri siksi kirkon Jumala on jo aikaa käynyt minulle vieraaksi. En tunnista häntä sanoista, joilla hänestä puhutaan, enkä jaksa kuunnella niitä, jotka niitä käyttävät. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa, ettei sillä ole minulle enää annettavaa. Vaikka synti, pelastuminen ja taivas yrittävät tekeytyä nimiksi sille, minkä keskellä elän, on niiden niskaan kertynyt vieraan tai vanhaksi käyneen kielen väärin ymmärtämisen taakka.

Mutta samalla kun en juuri nyt tarvitse Jumalaa enkä jumalanmiestä (mitä nyt yhden Mikon), tarvitsen kirkkoa ja kirkon uskoa. Se on järjetöntä. Tiedän kymmeniä jos en satoja, jotka nimenomaan ottaisivat sen Jumalan, jos vain pääsisivät kirkosta pastoreineen, valtarakenteineen, messujärjestyksineen ja kelkasta tipahtaneine maailmankuvineen. He uskovat itseään suurempaan ja ovat maistaneet pyhää, mutta ilman instituutiota tai yläpuolelleen empaattisesti asettuneita paremmintietäjiä.

Minä puolestani pitäisin kirkon. Rakastan kirkkoa. Se voi olla kapea, kyvytön ja kylmä, mutta miten monikasvoinen. Liityn siihen kaikkien hämärien pylväskäytävien, noen ja kalkin alta entisöityjen seinämaalausten, vihkivesien ja avemarioiden, alavireisesti venytettyjen virsien ja alttarille polvistumisteni kiihkeydellä. Kaikkine pyhine kuvineen, myyttisine kertomuksineen ja vuosisataisine historioineen katson siihen kuin peiliin ja olen erottamaton osa sitä. Janoan sen alttarille, uneksin sen elämästä.

Niin kauan kuin saan itse avata kirkon oven ja polvistua milloin mielin tai olla polvistumatta, kirkko on minua varten. En ole varma, tarvitsenko sitä erityisesti silloin, kun olen hädissäni. Tarvitsen sitä silloin, kun aistit ovat nuupallaan ja vedän henkeä keuhkon puolikkaalla.

Pyhää on olla auki, hengästyneenä, iho ryhelmällä, puolustelematta tai peittelemättä mitään. En ole sellaista kokenut kuin alttarilla ja rakastetun sylissä.

Linnunradan laidalta

Kirjoitan pitkän pätkän Tapanilan kirkon 50-vuotisjuhlasta, jossa Mikko on tänään laulanut peräti Herran teoista, mutta pyyhin sitten kaiken pois. Minusta tuntuu yhtä aikaa naurettavalta ja oireenmukaiselta puhua Jumalasta juuri nyt, kun hän muiden mielestä näyttää olevan ainoa, joka jotakin voi.

Mitä se on, että Jumala jotakin voi? Sitäkö, että kun myönteinen käänne tulee, se voidaan sanoa Jumalan teoksi? Entä kun myönteistä käännettä ei tule? Mikä lohtu se on, että sanotaan Jumalan sen sallineen?

Jos joku rukoilee, miksi hän rukoilee? Siksikö, että Jumala kuulisi ja tarttuisi asiaan, vai siksi, että rukoilijalle itselleen tulisi helpompi olo? Mitä kertoo omasta rukouksestani se, että nyt, kun olen henkisesti levossa, rakastunut ja rakastettu, en tarraa tyynyn alla odottaviin rukoushelmiin niin kuin tarrasin vuosikaudet, henkeni hädässä ja irrallisuuteni imussa? Pelottava asia, jota itken ja josta emme lakkaa puhumasta, on minusta tässä elämäntilanteessa vain polku, jolle meidän on astuminen. Vaikka mietin, miten onnellista olisi, kun tätä tienhaaraa ei olisi koskaan tullut, en kysele, miksi se tuli tai miten sen saisi pois. Minusta se on meidän elämää. Tarvitsen vain rohkeutta elää sen.

Kuulostanko katkeralta? Määrittelevätkö muut nyt ulkopuolelta: shokin vaihe B, surutyön kausi kolme? Olenko kouluesimerkki vaikean asian etäännyttäjästä? Minä suoraan katsojako nyt väistelen? Näin perusteellistako voi olla suojautuminen?

En halua Jumalaa, jota tarvitaan vain kahteen asiaan, pelastamaan pulasta tai syntipukiksi. En tiedä, haluanko tällä hetkellä Jumalaa lainkaan. Ainakaan en halua sankarijumalaa kaikkivoipine käsineen. En usko kaikkivoipaan käteen.

Mutta uskon tyytymiseen, hiljaiseen sopuun kaiken sen kanssa, mitä on. Jos joku on valmis antamaan sille Jumalan nimen, olkoon tyytymiseni Jumala. Häntä ikävöin.

Jos kaupunki tulvisi

Vihdoinkin selviämme pihatöihin. Päivä on kirkas, puissa vielä keltaista. Mikko haravoi ja kokoaa kompostin, minä siirrän valeistutukseen survaistut lopullisille paikoilleen. Kun nelituntisen urakan päätteeksi yritän saada pioninpalat tarpeeksi pintaan, ajattelen niitä kuin elämää. Kuinka monta kertaa se pitää kaivaa ylös ja istuttaa uudelleen ennen kuin se on oikeassa kohdassa ruvetakseen kukkimaan? Missä olemme ensi keväänä, kun tänään maahan työnnettyjen helmililjojen sipulit nostavat lehdenkärkiä maasta? Kuinka monta kevättä Mikko ylipäänsä näkee?

Teemme omiamme tahoillamme. Ajatukset ovat ennemmin ystäviä kuin vainolaisia. Tämä on lepotauko, ajattelen. Gleason yhdeksäistä on nyt katseltu kaksi viikkoa silmästä silmään. Tänään katselemme puiden keltaista.

Olen saattanut Maijan aamulla junalle. Miten aiotte jaksaa, on Maija kysynyt. En tiedä jaksamiselle vaihtoehtoa. On pitänyt jaksaa jo niin pitkään. Mutta kun kävelen kotiin, olen melkein kevyt. Miten paljon helpompi jaksaa toisen kanssa.

Ja sitten kuitenkin kun lakkaan katselemasta ympärilleni, näen silmissäni Eiran kauniisti entisöidyn jugendsairaalan seinien ornamentit. Olen katsellut niitä syöpälääkärin pitkää selvitystä kuunnellessani niin, että muistan tarkkaan, missä pehmeän punainen vaihtuu vihreään ja millaisia kermanvalkeita vakoja niiden väliin jää. Ne muodostavat jatkuvia reitistöjä kuin Ultra Bran levyllä: Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Se kuulostaa lapsellisen helpolta, mutta Ultra Bra tietää, mikä mättää: Minä en ole kala.

Tampereella Erkki odottaa sairaalassa ohitusleikkausta.

Perjantaina

Perjantaisen syöpälääkärikonsultaation paperista:

2006 Intiassa paha VTI (virtsatieinfektio) ja prostatiittina pidetty eturauhasvaiva. Hoidettu sepsis ja samalla todettu PSA 18, mutta hoidettiin vain antibiootein. Otettu Hyvinkäällä biopsia jonka GS tulkittu 3 ja gr 1, minkä vuoksi seurattu. Kunnes PSA alkoi nousta 20-25-29-33-35,8 ja katsottu näytteet uudelleen ja luokitus muuttunut GS 9 taudiksi. Urologit tarjonneet leikkausmahdollisuutta.

Jatkosuunnitelma:

Koska hyvin aggressiivinen syöpä, imusolmukkeisiin leviämisen todennäköisyys erittäin suuri huolimatta normaalista TT löydöksestä, samoin luuston mikrometastasoinnin todennäköisyys suuri huolimatta normaalista luustokartasta.

Suosittelisin kultajyvin kuvantaohjattua IMRT-tekniikalla toteutettua sädehoitoa missä imusolmukkeet hoidettaisiin rakkoa ja suolta säästäen ad 45-50,4 gy, seminaalivesikkelit ad 50-54 ja prostata annokseksi vähintään 76 gy. Adjuvanttihormonihoidoksi suosittelisin Casodex 150 mg joka sädehoitoon liittyen voisi aluksi olla vuoden mittainen ja sen jälkeen hoitovasteen mukaisesti jaksotettuna. Mamillasädetys suositeltavaa ennen Casodex aloitusta.

Kevyt mies

Oikeastaan, sanoo Mikko aamulla, tämä mies joka herää aamulla ja nousee sängystä on paljon kevyempi kuin se mies, joka kirjoittaa blogia.

Niin onkin. Vaikka olen katsellut häntä onnellisena jo vajaan vuoden päivät, juuri siinä heräillessään hän näyttää erityisen onnelliselta, ihan samalta kuin kaksivuotiaana otetussa kuvassaan ikkunalaudallani.

Uhanalainen

Harvinaisen kahdenkeskisen illan hukutamme tunnemyrskyyn. Sanomme ääneen asioita joita emme haluaisi itsekään kuulla saati suustamme päästää. Hirveää on liittyä yhteen ja suojautua menetykseltä yhtä aikaa. Ihan rampoina käymme nukkumaan ja rampoina heräämme.

Kun urologian klinikalta soittaa se ainoa tähystysleikkauksiin erikoistunut lääkäri, jonka yhteydenottoa Mikko on maanantaina toivonut, ilmoittaa hän karusti, ettei Mikon syöpää voi tähystämällä leikata. Laparoskopialla tähdätään hermojen säästämiseen, erektiokyvyn säilyttämiseen. Mikon tauti on niin paha, että erityisen radikaali avoleikkaus on ainoa vaihtoehto ja sen hintana lopuksi ikää mennyt kyky.

Joka katselisi Mikkoa sen soiton jälkeen, ymmärtäisi, miten turha on puhua selviytymisestä. Elämä on kallis, mutta halvalla ei myydä sen laatua. Vuosien takaa muistan dokumentin neliraajahalvaantuneesta Markosta, joka halusi kuolla. Lähipiirissä oli monia, jotka eivät ymmärtäneet miksi. Markohan oli se sama vanha, oma rakkaamme. Miten paljossa lohduttajat iloitsevat vain siksi, että eivät itse joudu suremaan.

Vaikka luusto on puhdas eikä imusolmukkeissa näyttäisi olevan metastaaseja, asiantuntijat ovat yhtä mieltä. Sekä laparoskopialääkäri että yksityistä syöpäsairaalaa pystyttävä syöpälääkäri sanovat vakavasti, että Mikon tauti on paha. Kummankin rivienväleistä on luettavissa näkemys, että nyt tehdään mikä voidaan, vaikka se ei ehkä riitä.

Syöpälääkärille Mikko soittaa kohta tähystäjälääkärin soitosta toinnuttuaan. Koulukuntaero on häkellyttävä. Syöpälääkärin mielestä leikkaus on juuri tilanteen vaikeuden vuoksi väärä ratkaisu. On keskityttävä hoitamaan itse syöpää. Hänen hoitovaihtoehdostaan keskustelemme perjantaina Eiran sairaalassa.

Mikon valinta on selkeä: ennemmin vähän hyvää elämää kuin paljon huonoa. Tai niin hän sanoo nyt. Minä puolestani haluaisin määritellä hyvän ja huonon elämän uudelleen, taudin ehdoin.

Istumme keskellä päivää saunassa ja puhumme. Viidenkympin ylittäneistä miehistä monet, tupakoijat varsinkin, joutuvat toteamaan potenssinsa rajalliseksi. Mitä muuta seksuaalisuus on kuin suorituskykyä? Elämänvoimaa, Mikko, elämänvoimaa! Niin kauan kuin hormoniheikit ja kastroijat pysyvät aloillaan, mikään ei estä mieltä palamasta kiihkeällä liekillä.

Mutta tietenkin ynnäämme uhkakuvia. Niissä vaivumme katkeruuteen, muutumme ilkeiksi, alamme kyylätä ja rangaista.

Kun illalla käyn Reetan kanssa Ikeassa ostamassa Tampereen yksiöön pienen ruokapöydän, Reetta sanoo ahdistuneesti, äitikeskeisyyttään peittelemättä: Ihan kauhee juttu. Just kun sulla oli pitkän helvetin jälkeen kaikki niin hyvin.

Äärien päät

Merkillinen on ihmisen tunneapparaatti. Juuri kun pää on halkeamaisillaan, tuntuu kaikki ihan yhdentekevältä. Ostamme Mikolle kahdet housut ja etsimme minulle juoksutossuja. Kurkku on paksu enkä jaksaisi yhtään mitään. Millään ei ole väliä.

En kestä epäselvää tilannetta. Ja entä myötätunto, jota saamme - liukuportaissa Mikko miettii, pitäisikö asiasta kertomista rajata siksi, ettei ehkä jaksakaan muiden järkytystä. Samalla kun odottaa, että toiset osaisivat edes jotenkin ottaa asiaamme osaa, toivoo, että he tekisivät sen arkisen luontevasti: Onko uutta? Mitä mielessä tänään?

Näinkö nopeasti väsymme selittämään? Hyvänen aika, me kaksi sanojaa! Vai onko myötätunnossa liian suuri annos toisen pelkoa? Toisen yritystä neuvoa tai määritellä tilannetta?

Aina kun ihmettelen, miten kankeasti ihmiset reagoivat jos reagoivat lainkaan, muistan äitiä, jonka osaan en osannut eläytyä lainkaan. Vieläkin nousee kylmä hiki, kun muistan, miten kuollakseni kyllästyneenä syöpään, joka söi häntä hitaasti mutta tempoillen, jätin hänet nukkumaan yksin öitä vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa. Jyrki ajoi Lintuvaarasta Pakilaan auttaakseen hänet sänkyyn, mutta minä kuolevainen en kyennyt irrottamaan kuolevaisen ajastani yön tunteja nukkuakseni hänen kanssaan.

Viidestoista yö

Selkeiden käänteiden odottaja pettyy aina. Poikki ja pinoon -mallin lääkäri ei sano mitään uutta ja jättää hoitotavasta päättämisen potilaalle, siis meille. Onkohan tämä ainoa sairaus, jonka hoidossa kysytään kumppanin mielipidettä?

Vaikka luustokartoituksen tulos on ehdottoman myönteinen, emme kumpikaan tunne helpotusta. Päinvastoin. Sairaalassa tauti kaikkineen näyttää suuremmalta möröltä kuin koskaan. Sympaattinen syöpähoitaja ei edes yritä lieventää järkytystä, koska siihen on hänenkin mielestään aihetta.

Leikkaus vai sädehoito? Avohaava vai laparoskopia? Kiireellistenkin leikkausten jono on kuukauden mittainen. Jos imusolmukkeista löytyy muutoksia, pannaan haava kesken kaiken kiinni.

Kun tulemme kotiin, jännitys laukeaa. Mikko itkee ääneen. Maija ehtii soittaa, minä soitan Tuijalle.

Sitten lakkaamme kuolemasta. Vedän kalenteriin lomaviivaa ensi viikon keskiviikosta sitä seuraavaan tiistaihin. Ostamme lennot Nizzaan ja luemme Provencen rannikon karttaa. Autolla Italian puolelle? Ainakin rantatien kalastajakyliin, vuorenrinteiden pieniin kaupunkeihin. Säätietojen mukaan niillä seuduin on vielä kesälämmin.

Vasta kun jään itsekseni, mietin, pettääkö pato. Jossakin nakertaa painajainen pahan kerran. Vähintään kahdesti päivässä ajattelen, että pitäisi mennä metsään huutamaan. Kaikki paitsi elämä on turhaa.

Lukisinko ääneen

Ranteen tulehtuneeseen jänteeseen voi sijoittaa koko avuttomuutensa. Alan aamukahvilla puhua kerrostalosta kuin se ratkaisisi elämäntilanteemme, jossa oikea käsi pelikelvottomana tunnen itseni täydeksi raakiksi kohtaamaan käytännön vastuita, jotka lähiviikkoina, kuukausina, kuka tietää vuosina jäävät huolekseni.

Uusi kaunis kotimme on yhtäkkiä pelkkiä portaita, puutteellisia pesutiloja, vääriin kerroksiin sijoittuvia makuuhuoneita, haravoimattomia pihoja, keskenjääneitä istutustöitä, loputonta lumenluontia. Jo kuukausien takaisessa mielikuvassa olen sijannut sairasvuoteen olohuoneeseen takan viereen, siihen, mihin vielä iltapuolenkin aurinko lyhyen aikaa osuu. Sairastamistaan kärttyistä Mikkoa en uskalla siihen sijoittaa, vaikka näen jo, miten katetripussi vilkkuu peiton alta. Itse olen kai keittiössä tai työhuoneessa, kuulen miten malttamattomana tai turhautuneena Mikko vetää henkeä sisään. Ainoat kysymykset, jotka osaan siinä mielikuvassa tehdä, ovat pienet lapselliset: Tulisinko viereen? Lukisinko ääneen?

Aamukahvilla puhumme menettämisestä, kuolemisesta, jälkisäädöksistä ja perinnöistä. Kipu ranteessa saa minut ensimmäistä kertaa kärsimättömäksi. En jaksa ajatella mitään, mikä on edessä. Teen sen vasta sitten kun on pakko, ajattelen, ja kuitenkin se kaikki kulkee päässä sekavana vyyhtenä. Pelottaa, kun näen, miten hataraa tekoa Mikko on ja miten ehdotonta rakkautta hänen turvattomuutensa vaatii. En millään haluaisi suostua kätkemään tunteita. Olisiko minusta siihen? Eikö kaikki ole paistanut minusta aina kenen tahansa silmille, ja autuaat ne harvat jotka ovat kestäneet ottaa sen vastaan.

Mikko pelkää huomista. Minä odotan. En kestäisi päivääkään enempää.

Vuodenaika

Tänään minusta tuntuu, että huono uutinen on huonompi sille, jota se ei oikeastaan edes koske. Vierestä katsoja tuskin kestää kuulla, jos sanon kuolevani huomenna. Sellainen järkyttää hänen elämänsä raiteeltaan, vaikka hän totta puhuen jatkaa elämistään niin kuin aina. Hänen turvallinen maailmansa vain paljastuu yhtäkkiä turvattomaksi, ja sellaista on vaikeampi kestää silloin, kun ei itse ole se, joka putoaa.

Minä sen sijaan ehdin seuraavien 24 tunnin aikana itkun seassa nauraa, haravoida lehtiä, istuttaa kukkasipuleita, lämmittää saunan, taitella pyykkejä, silittää paidan, lakaista enimmät lattialta, selata päivän lehden, sytyttää kynttilän, nauttia lasin, kaksi viiniä, muistella hymyssäsuin mitä on ollut ja puhua lausekaupalla siitä mitä kaikkea vielä voisi. Kartalla ehtii sormeni kulkea Skotlannin nummet, Uuden-Seelannin niityt, Amalfin rannikot, ligurianlahdet ja ljubljanat. Lapset ehtivät tulla ja mennä niin kuin he aina tulevat ja menevät, kaikkia tulevia mahdollisuuksiaan ja jonakin päivänä eteen nousevaa seinää ihanasti ymmärtämättä, täynnä itsestään selvää elämää.

Jos vasta huomenna kuolen, ehdin vielä ihanasti väsyä ja nukkua, painautua Mikon selkää vasten niin kuin olen ilta illalta painautunut, olla elossa ja malttamaton, hengästyä ja käydä raukeaksi. Ehdin nukkua itseni virkeäksi ja herätä hitaasti, kuljettaa kättäni sen seitsemät tiet ja sanoa kaikki kahdeksan sanaa. Ehdin laittaa aamukahvin tulemaan ja istua sen ääressä pitkään, muita tekemisiä väistellen, ehkä viimeiseen saakka. Olisiko sen parempaa kuin istua siinä viimeiseen saakka.

Surulta säästyneen on vaikea kuvitella, miten tavallista elämää surun keskellä eletään. Surevan kohdalla vaihdetaan kadun puolta siksi, ettei ymmärretä, mitä surevan kanssa pitäisi puhua, vaikka häneltä voisi yksinkertaisesti kysyä: Miten olet jaksanut? Oletko saanut nukutuksi? Etenevätkö työt vai voitko suosiolla pitää taukoa?

Vaikka olisi vain yksi päivä, sanon Mikolle, se päivä on hyvä lisä hyvässä elämässä. Siksi tuntuu kummalliselta, että toisten mielestä olen huonon uutisen tullessa jo kuollut.

Mutta tietenkin haravanvarressa ja sipulityömaalla katselen silmästä silmään tunteita, kokonaista tunteiden saattoa. Eivätkä ne ole vain niitä kauniita ja sallittuja, kuten menettämisen suru. Niissä on katkeruutta ja itsesäälistä turvattomuutta. Vaikka tauti on Mikossa ja hän joutuu kantamaan sen haavat, itken itseäni.

Kun tänä aamuna avasin silmät, hevoskastanjan vielä vihreän peiton alta näkyi kirkas taivas. Olemme käännekohdassa, ajattelin. Elämä muuttuu peruuttamattomasti. Se ei tuntunut kaaokselta, vaan jäsentyneen juhlalliselta, vääjäämättömältä kuin seuraava vuodenaika, jota ei voi olla ottamatta vastaan.

Ja sitten Mikko vain vetää pipon päähän ja lähtee pihalle, sahaa kirsikkapuun rungon ja silppuaa villiviiniä aumakompostin pohjalle. Valkoinen särkynyt sydän on kellahtanut juuripaakkuineen jaloangervon kylkeen. Vielä ennen pakkasia panen sen maahan.

Lyijylasi

Tänään aamukahvilla puhumme raskaasta olosta. Sille ei ole oikein nimeä, huomaamme kumpikin. Menettämisen pelon sijaan häilähtää mielessä yksittäisiä kuvia: Katkera Mikko ei päästä minua lähtemään ovesta ulos. Kävelen yksin eikä ole Mikkoa jolle soittaa. Oksien lomasta vilkkuva aurinko työntyy ikkunan läpi Mikon peitolle.

Pahinta on kun ei tiedä. Ensi maanantain lääkärin jälkeen elämässä on koordinaatteja, joihin sovittautua.

Kunpa olisit vahva, on Mikko minulle sanonut. Kunpa et murenisi niin, että minun täytyisi alkaa kannatella vielä sinuakin.

Miksi ihmeessä pitäisi kannatella, itseään tai toista? Miksi suru ei saisi olla surua ja tuska tuskaa ja pelko pelkoa? Kaatuuko siitä maailma, jos huudan ääneen? Pääsevätkö reippaat helpommalla? Eivätkö juuri piiloon painetut tunteet muutu mielialoiksi ja ala siloisen kuoren alla syödä rakenteita?

Mitä vahvempi olen, sitä paljaammin ja surkeammin uskallan mennä palasiksi. Niin kirkas kuin on yhteinen onni en tiedä yhteisempää asiaa kuin se, mitä on pakko itkeä yhdessä.

Ihmeitä tekevä kuva

Heinäveden Valamon pääkirkossa katselen kolmena päivänä peräkkäin Konevitsan Jumalanäitiä, syöpäkasvaimia poistavaa ja muita ihmeitä tekevää kuvaa. En tavoita hänen katsettaan. Keltainen iho hänellä on kylmän lasin alla, ulottumattomissa.

Miten sääli, ettei minulla ole sellaista Jumalaa, jolta tällaisessa tilanteessa pyydettäisiin täsmälääkettä. Puissa on enää muutama lehti ja vaahtopäät tuovat mustaa vettä rantaan, mutta Kristus Kaikkivaltias pysyy kirkon katossa eikä astu alas.

Minun Jumalani parantaa ruumiiden sijaan mielentiloja. Hän, tai paremminkin unelmani hänestä, asettuu maisemaan tai huoneeseen ja katsoo minua. Jonkun mielestä se on hylkäämistä. Ihmiset eivät halua jumalia, jotka eivät järjestä heidän asioitaan. Minä olen sellaiseen puuhailijaan väsynyt jo ajat sitten. En usko Jumalan käteen, uskon hänen katseeseensa.

Kun ilta-aurinko työntyy pihan yli, muistan huhtikuista La Vernaa, Franciscuksen stigmojen luostaria. Ylhäällä toscanalaisella vuorella ilta on kylmä niin kuin tämä lokakuinen, piha on tyhjä, ovia lukitaan. Juuri kun jonkun on suostuttava ottamaan Kristuksen haavat ruumiiseensa, ratkaisee kirkossa istuva fransiskaanisisar sudokua.

Tuon Mikolle Valamosta minkäpä muun kuin kokoontaittuvan matkaikonin. Siinä ovat Gabriel ja Mikael Jumalanäidin molemmin puolin. Lapsi sen sijaan ei ole se vladimirskajasta tuttu kaulaan takertuja, vaan on asettunut koko pituudeltaan tuuditeltavaksi ja täyttää sylin kömpelönä niin kuin sylistä ulos kasvaneet sen täyttävät. Varovasti hän koskettaa äitinsä kaulaa, ja äiti pitelee häntä molemmin käsin.

Tämä Maria ei ole Madonna della Strada, Tiennäyttäjä, joka suoraselkäisenä osoittaa poikaansa ja yrittää saada minut seuraamaan häntä. Tämä on Hellyyden Jumalanäiti, joka rauhoittelee lastaan.

Älä välitä, Mikko, vaikka hän näyttää katsovan ohi. Miekka se vain on, joka juuri käy hänen sydämensä läpi. Mutta sinä olet silti samassa kuvassa.

Triptyykki

Roomassa, Pietarinkirkon aukion pylväskäytävärivin takana on matkamuistomyymälöiden rivi. Eurolla tai viidellä saa niiden pöydiltä matkaikonin, triptyykin, puisen pienen kolmiosaisen kuvan, jossa lastaan kantavaa Jumalanäitiä tai sormi pystyssä uhkailevaa Kristusta suojelee kaksi muuta, jotka kääntyvät peitoksi pyhälle. Triptyykin sivuovissa ovat usein ylienkelit Gabriel ja Mikael. Toinen heistä on sanantuoja, toinen se, joka voittaa lohikäärmeen.

Pitkään olen rakastanut vain Gabrielia. Budapestissa hän Sankarten aukiolla katselee kauas kohti Tonavaa. Tänään, kun en haluaisi yhtään viestiä, vain miekan lohikäärmeen kitaan, rakastan Mikaelia.

Ihmiset, jotka tekevät väärin, luulevat joutuvansa lopun ikäänsä maksamaan siitä, missä erehtyivät. Todellisuudessa elämä on arvaamaton jokaisen kohdalla. Koskaan et tiedä, mikä tunnin kuluttua on jo totta. Siksi paljastan niskani ja annan miekan käydä.

Vain kolme päivää sitten kuvittelin, että mikä tahansa on mahdollista.